Oikeudenkäyttöä Vanhan Rooman tapaan – arviossa Ciceron Milon puolesta

Kuva: Warelia

Marcus Tullius Cicero: Milon puolesta. Alkuteos: Pro Milone (arviolta 51 eaa.). Suomentanut Johannes Koskenniemi. Warelia, 2026. 53 sivua.

Tammikuun 18. päivä vuonna 52 eaa. kaksi vastakkaisiin suuntiin Via Appiaa kulkevaa seuruetta kohtaa toisensa noin 20 kilometrin etäisyydellä Roomasta. Kohtaaminen on sattuman sanelema ja hyvin jännitteinen. Seurueiden johtajat ovat Rooman tasavaltalaisajan lopun politiikan voimahahmoja ja toistensa leppymättömiä vihollisia ja kovia otteita kaihtamattomia, väkivaltaisia miehiä.

Tapahtuu se, mitä oli vaikea välttää. Aseistautuneiden seurueiden välille syntyy väkivaltainen kahnaus. Yhden tulkinnan mukaan Publius Clodius Pulcherin ja Titus Annius Milon johtamat ryhmät kyllä ohittavat toisensa tyytyen molemminpuoliseen epäluuloiseen mulkoiluun, mutta sitten Clodius tekee virheen. Hän kääntyy, silmäilee taakseen ja yhyttää katseensa yhden Milon ryhmään kuuluvan gladiaattorin kanssa. Se riittää. Gladiaattori irvistää ja sinkoaa keihäänsä Clodiuksen olkapäähän ja päästää samalla pirun irti. Ryhmien suojana kulkevat aseistetut miehet ryntäävät toistensa kimppuun.

Verisen yhteenoton lopputuloksena Clodius jää makaamaan kuolleena Via Appialle, minkä seurauksena – monien käänteiden jälkeen – Rooman forumilla aloitellaan oikeusistuntoa. Syytettynä on läsnä Milo ja yhtenä hänen puolustusasianajajanaan vaikutusvaltainen ja tunnustettu ex-konsuli, oikeustoimija ja puhuja Marcus Tullius Cicero. Syytteen mukaan Milo tappoi tai tapatti Clodiuksen varta vasten järjestämänsä väijytyksen avulla. Nykytietämyksen mukaan syytteen alkuosa piti yhtä tosiasioiden kanssa, jälkimmäinen – varsinkin puolustuksen syytteen pääargumenttina hellimä – sen sijaan ei.

Clodiuksen kuolema synnytti lisää levottomuuksia muutenkin sekavaan Rooman tasavaltaisen kauden loppuaikojen arkeen. Niin Clodiuksen kuin Milon taustajoukot syyttivät vastapuolta Clodiuksen kuolemaan johtaneesta väijytyksestä. Turpakäräjien, fyysisten yhteenottojen ja kaikenmuotoisen vandalismin jatkuessa, syvetessä ja vaarantaessa sivullistenkin turvallisuuden Rooman ainoana konsulina ja käytännössä diktaattorina tuolloin toiminut Gnaeus Pompeius Magnus määräsi asiassa järjestettäväksi oikeudenkäynnin. Milon puolesta (Warelia, 2026) sisältää Ciceron juuri tuossa oikeudenkäynnissä pitämän puheen, tosin niin, että Cicero oli hieman ”parannellut” puhettaan saattaessaan sen myöhemmin julkaisukuntoon.

Vanha roomalainen oikeudenkäyntitapa poikkeaa melkoisesti esimerkiksi nykyisestä suomalaisesta vastineestaan, joten on erinomaista, että Johannes Koskenniemi on kirjoittanut suomennoksensa yhteyteen informatiivisen johdannon, jossa hän käsittelee niin oikeudenkäyntiin johtaneita tapahtumia, ajan poliittista tilannetta kuin myös silloisen oikeusprosessin teknistä ja performatiivista kulkua.

Taustoitusta puoltaa sekin, että kyseinen istuntokokonaisuus oli tavanomaisesta poikkeava. Ajan poliittisella näyttämöllä Miloon vihamielisesti suhtautunut Pompeius säädätytti uuden, selkeästi juuri Miloa vastaan suunnatun lain (lex Pompeia de vi). Lisäksi hän rakennutti tapausta varten eräänlaisen erityistuomioistuimen valiten siihen tuomareiksi (valamiehiksi) 81 miestä kahdesta ylimmästä säädystä, järjestäen istuntopaikalle isonpuoleisen sotilasosaston ja kääntäen todistelujen ja puheidenpidon järjestyksen tavanomaisesta.

Pompeiuksen uusi, ankara laki, sotilasosasto, hänen oma läsnäolonsa ja suuri, Clodiuksen puolelle asettunut kansanjoukko olivat omiaan hermostuttamaan puolustusta, eli Ciceroa, hänen parinaan (vai apurinaan) toiminutta Marcus Claudius Marcellusta ja kaiketi Miloakin. Kaikki oli oikeastaan viritetty juuri Milon (ja Ciceron) häviön varmistamiseksi.

Ja he hävisivät, äänin 38–13. Luku ei täsmää tuomarien alkuperäiseen määrään, koska molemmat puolet saivat ennen äänestystä hylätä 15 tuomaria.

* *

Ciceron kuuluksi muodostunut puolustuspuhe voi sujuvasanaisena suomennoksenakin tuntua oudolta, koukeroiselta ja hieman raskaalta lukea. Kirjan johdanto-osa ja alaviitteet auttavat kyllä varsinaisen sisällön sulattelua, mutta koska johdantoa ei ole voitu lyhyessä opuksessa loputtomiin venyttää, lukija voi jäädä hämmästelemään yhtä sun toista. Lääke siihen lukemista kaihtamattomille on lukea lisää, ja yksi Milon oikeudenkäyntiä ja sen kontekstia erinomaisesti avaava lähde on artikkelikokoelma Tullius noster (Faros, 2015) ja siinä vielä nimenomaan Olli Salomiehen teksti Roomalainen oikeudenkäynti ja Ciceron toiminta asianajajana.

Koskenniemi kirjoittaa johdannossaan, että hän on ”pyrkinyt käännöksessä sekä tarkkuuteen että luettavuuteen” ja että missä hän ei ole siinä onnistunut, hän on asettanut luettavuuden tarkkuuden edelle. Päätös on oikeaan osunut, sillä kuten myös Koskenniemi myöntää, Ciceron kiemurakukkasista ei aina ota hajua Erkkikään. Koskenniemi toki ilmaisee asian minua akateemisemmin ja hillitymmin: ”Emme yksinkertaisesti ole riittävän harjaantuneita lukemaan tai kuuntelemaan rakenteeltaan niin monisyistä ja monipolvista proosaa kuin Ciceron aikalaiset.”

Kuinka hyvin suomentaja edes voi onnistua Ciceron tekstien kanssa? Ehkei aina aivan täydellisesti, etenkään kun on kyse usein tarkoituksellisesti hieman hämäävistä oikeuspuheista ja vallankaan jos kirjoituslipsahdukset vielä lisäävät hämäryyttä. Seuraavassa Cicero rohkaisee puheensa alussa tuomareita toimimaan omantuntonsa mukaan:

”Sen vuoksi, tuomarit, olkaa lujat ja pankaa pois pelko, jos sellaista tunnette. Jos teillä näet koskaan on ollut valta ratkaista hyvien ja vahvoja miehien tai hyvää ansaitsevien kansalaisten asioita, ja jos koskaan parhaista säädyistä valituille miehille on annettu tilaisuus osoittaa teoilla ja tuomiolauselmilla vahvoja ja hyviä kansalaisia kohtaan tuntemansa suosio, josta he olivat jo katseillaan ja sanoillaan vihjanneet, niin on nyt teillä tänään kaikki tämä valta päättää, kummin on: joudummeko me, jotka olemme aina alistuneet teidän tahtoonne, ikuisesti kurjina suremaan, vai herättääkö teidän uskonne, hyveenne ja viisautenne meidät takaisin henkiin viheliäisten kansalaisten pitkän kiusanteon jälkeen.”

”Quam ob rem adeste animis, iudices, et timorem si quem habetis deponite. Nam—si umquam de bonis et fortibus viris, si umquam de bene meritis civibus potestas [vobis] iudicandi fuit, si denique umquam locus amplissimorum ordinum delectis viris datus est, ut sua studia erga fortis et bonos civis, quae voltu et verbis saepe significassent, re et sententiis declararent—hoc profecto tempore eam potestatem omnem vos habetis, ut statuatis utrum nos, qui semper vestrae auctoritati dediti fuimus, semper miseri lugeamus, an, diu vexati a perditissimis civibus, aliquando per vos ac per vestram fidem, virtutem, sapientiamque recreemur.”

Yllä oleva vain näytöksi siitä, että ei se aina niin helppoa ole. Kukin päättäköön, meneekö luettavuus tarkkuuden edellä juuri tuossa katkelmassa. Rehellisyyden nimissä on joka tapauksessa todettava, että pääsääntöisesti Koskenniemi onnistuu sujuvoittamaan tekstiä mallikkaasti. Cicero kääntyy hyvälle nykysuomelle, virkkeet pilkkoutuvat sopivaan mittaan ja tarina soljuu vähintään alkuperäisen tekstin vikkelyydellä.

Vanhan Rooman ajoista, Cicerosta ja roomalaisten oikeusajattelusta kiinnostuneelle Milon puolesta on tietenkin oikea pikku helmi: näin he siis puhuivat – ainakin Cicero puhui – totuutta venyttäen ja vanuttaen, sivuseikoista pääasioita rakentaen, tapahtuneesta uustulkintoja luoden, asiakastaan ylistäen ja hänen vastapeluriaan painaen. Aikamoista vaihtoehtoisten totuuksien ja performanssin juhlaa siis! Ja onhan tuosta kaikesta vielä tunnistettavia merkkejä jäljellä maailman oikeussaleissa, vaikkei ehkä niinkään täällä harmaassa Suomessamme.

Näiden antiikin kirjoitusten suomennoksia on tapana kutsua kulttuuriteoiksi. Samalle kunniahyllylle vaan tämä Milon puolestakin.

Kari Heino

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua