Osamu Dazain Narrin kukkia on lyhytromaani, joka ei luota tarpeeksi omiin vahvuuksiinsa

Osamu Dazai vuonna 1948. Kuva: Public Domain / Sammakko

Osamu Dazai (1909–1948) on yksi Japanin tärkeimmistä moderneista kirjailjoista. Hänen tunnetuin teoksensa on elämäkerralliseksi tulkittu ja myyttiseen asemaan nostettu Ei enää ihminen (1948), joka on julkaistu aika vastikään uutena suomennoksena nimellä Epäkelpo ihmiseksi (Sammakko). Teosta on sovitettu vuosien mittaan uusiksi niin sarjakuvien kuin elokuvien muodossa. Länsimaissa tunnetuin adaptaatio on kauhumangaka Junji Itôn vuosina 2017–2018 ilmestynyt sarjakuva.

Ehkä koska Dazain teokset ovat tekijänoikeuksista vapaita ja kiinnostus Japania kohtaan on Suomessa aina suhteellisen korkea, on viime vuosina eletty suoranaisessa Dazai-buumissa. Tämän nyt käsillä olevan teoksen ja Epäkelvon ihmiseksi lisäksi Dazaita on julkaistu kahtena novellikokoelmana ja yhtenä lyhytromaanina Pekka Masosen Mala Fide -kustantamolta. Basam Books taas on julkaissut viime vuonna uusintapainoksen Kai Niemisen suomentamasta Tsugaru-romaanista.

Dazain tuotannon ydin edusti niin sanottua minäromaania ja -novellia, jossa kertoja kuvaa fiktion keinoin omasta elämästään inspiroituneita tapahtumia ja ajatuksia. Lähin suomalainen vastine termille lienee avainromaani. Dazai on luultavasti genren kansainvälisesti tunnetuin edustaja. (Aivan vastikään on julkaistu suomeksi myös toista minäromaanin taitajaa, Fumiko Hayashia, jonka Kiertolainen-teoksen arvion voit lukea täältä.)

Tämä nyt käsillä oleva lyhytromaani, alun perin vuonna 1935 ilmestynyt Narrin kukkia (Sammakko, 2026), on myös luettavissa omaelämäkerrallisena. Minäromaanin tyypillisyyksistä poiketen se vaihtaa näkökulmaa kolmannen ja ensimmäisen persoonan välillä.

Nuori Yôzô Ôba (sama nimi kuin Epäkelvon ihmiseksi päähenkilöllä) on yrittänyt tapaamansa naisen kanssa kaksoisitsemurhaa hukuttautumalla. Nainen on kuollut, mies häpeäkseen selvinnyt.

Läheisessä sairaalassa Yôzôa tulevat tapaamaan hänen hyvät ystävänsä, vitsejä letkautteleva sukulaispoika Kosuge ja hyväsydäminen Hida. Sanailuun osallistuu myös omaa menneisyyttään mukanaan kantava sairaanhoitaja Mano. Yhdessä nuoret laskevat luikuria ja yrittävät viihtyä ankeassa sairaalahuoneessa parhaansa mukaan. Harmoniaa rikkoo paikalle pelmahtava Yôzôn isoveli, joka yrittää pelastaa nuorukaisen kasvot parhaansa mukaan muun muassa kuolleen naisen aviopuolison suhteen.

Kertomusta halkovat kertojan, kenties kirjailijan itsensä, minämuodossa esittämät kommentit, joissa korostetaan tapahtumien fiktiivisyyttä. Toisaalta kirjailija vihjaa olevansa aktiivinen osallistuja fiktiivisten henkilöidensä rinnalla, vaikka ei anna vihjeitä identiteetistään. Kertoja sekoittaa tahallaan itsensä ja keskushenkilön minuudet toisiinsa voivotellessaan, että mielikuvitus ei riitä kertomaan tarinaa lukijaa miellyttävällä tavalla.

”Nyt kaduttaa. Näiden kahden aikuisen esiinmarssi on keikauttanut kaiken nurin niskoin. Samalla myös se omaleimainen tunnelma, jonka eteen me neljä – Yôzô, Kosuge, Hida ja minä – olemme nähneet niin kovasti vaivaa, on näiden kahden kuokkavieraan vuoksi surkastunut vain varjoksi entisestään. Tahdoin tehdä tästä kertomuksesta tunnelmallisen romanssin. Toivomuksenani on punoa ensimmäisillä sivuilla kokoon pyörteistä, myrskyistä tunnelmaa, jota sitten kävisin kaikessa rauhassa purkamaan. Niin paljon kuin olen jaksanutkin kömpelyyttäni nurista, olen sentään jollakin ilveellä onnistunut nilkuttamaan tänne asti. Mutta nyt kaikki on pirstaleina.”

* *

Pekka Masonen on huomioinut, että Dazai oli kompulsiivinen valehtelija, joten hänen teoksiaan on riski lukea omaelämäkerrallisempina kuin ne ovat. Masonen tulkitsee, että Dazailla ei ollut koskaan aikomusta tehdä itsemurhaa, vaan yritykset olivat performatiivisia eleitä; monet kuvaukset yrityksistä ja niiden syistä perustuvat vain Dazain omiin kertomuksiin, jotka ovat epäluotettavia. Kuolemaan johtanut yritys oli kenties vahinko.

Tämän tulkinnan perusteella voi ajatella Dazain minäromaanien henkilöiden itsetuhoisuuden olevan ennen kaikkea kirjallinen keino. Näin on ainakin Narrin kukkien tapauksessa. Teoksen pääasiallinen ydin on kaikki sanomatta jäävä. Miesten keskinäinen sanailu ja hevosenleikki jättää niin japanilaisista kohteliaisuussyistä kuin nuorukaisten oman keskenkasvuisuuden takia pimentoon itsemurhayrityksen todelliset syyt, joita ei katsota silmästä silmään.

Eikä päähenkilö syitä osaisi sanoittaakaan, sillä vastenmielisyys elämää kohtaan ei aukea niille, jotka ovat asemaansa tyytyväisiä. Sen sijaan valtava määrä energiaa käytetään tunnelman väkinäiseen keventämiseen korttipeleillä ja kaskuilla. Jollain etäisellä tavalla tällaisen tekstin olisi voinut kuvitella syntyneen vaikkapa nuoren Veijo Meren kynästä.

Lukija ei välty ajattelemasta, että Narrin kukkia on ”Epäkelpo ihmiseksi aloittelijoille”, vaikka ajatus on epäreilu: merkittävä osa Dazain teoksista pyörii samankaltaisten hahmojen ja teemojen ympärillä. Myös Narrin kukkia käsittelee tuttuja teemoja, kuten kyllästymistä elämään ja vastenmielisyyden sanoinkuvaamattomuutta, mutta siitä puuttuu tekijänsä pääteokseksi nostetun klassikon asenteellinen ankaruus ja periksiantamattomuus. Narrin kukkien kieliasu on sen sijaan suorastaan ilmava, kuvaahan se nuoruutta ja ajanjaksoon oleellisesti kuuluvaa hölmöyttä.

Teoksen narratiivia etäännytetään säännöllisesti edellä lainatun kaltaisilla kirjoittajan omilla kommenteilla, joissa voivotellaan tekstin kehnoutta ja kirjailijan kyvyttömyyttä luoda tarinaan kiinnostavia käänteitä. Olen tyly: ratkaisu ei toimi. Dazai yrittää toteuttaa jotain ajan japanilaisessa kirjallisuusskenessä uutta ja erilaista, mutta keino on niin kuin useimmat neljännen seinän rikkomiset, eli se on vanhentunut alta aikayksikön. Ei ole mieltä pohtia, mikä tekstissä on totta ja mikä tarua, koska kaunokirjallisuuden tapauksessa vastaus on joka kerta sama eikä kiinnostava kuin ehkä tutkijoista: kaikki on todellisuutta heijastavaa ja kommentoivaa mutta silti fiktiota aina, loputtomiin.

Jatkuva kerrontatekniikan vatvominen latistaa kirjoitusta. Paradoksaalisesti käy niin, että lyhytromaanin kokeilevin elementti on sen yksinkertaistavin. On kuin Dazai ei luottaisi lukijaan, joten hänen täytyy tavuttaa pyrkimyksensä ääneen, jotta tomppeleinkin käsittää. Samalla keino vetää mattoa alta teoksen vahvuudelta eli rivien väliin jäävältä sisällöltä.

Kukaan teoksen henkilöistä ei sano asian vaatimalla vakavuudella ääneen, että he ovat paikalla suojellakseen Yôzôa itseltään, valvoakseen, ettei tämä yritä päättää päiviään uudelleen. Teoksen loppu, Manon kanssa tehty kävelyretki luonnossa, jättää tarkoituksella paljon ilmaan. Toiveikkuuden ja epäuskon sävyt yhdistyvät pinnan alla piilevään tunteeseen siitä, ettei kaikki ole vielä tässä – että kuoleman kutsu on vääjäämätön ja käy pian uudelleen.

* *

Teoksen lopusta löytyy Dazain myrkyllinen kirje, jossa hän moittii sittemmin Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittanutta Yasunari Kawabataa. Kawabata toimi kirjallisuuspalkintoraadissa, joka sivuutti Narrin kukat voittajaa valitessaan. Luonnollisesti Dazai oli sitä mieltä, että palkinto olisi kuulunut hänelle ja kehitti salaliittoteoriamaisen näkemyksen siitä, että nimenomaan Kawabata olisi ollut häntä vastaan.

Kirje on oikeastaan kiinnostavampi kuin sitä edeltävä tarina, sillä kirjailijan omista aikeista poiketen preivi kuvaa hänet turhamaiseksi ja turhautuneeksi olennoksi luoden sitä edeltävälle fiktiolle tarpeellista lisäkontekstia. Nuori Dazai ei kerta kaikkiaan kyennyt kuvittelemaan tekstinsä olleen niin heikko, että se ei ansaitsisi rahapalkintoa.

Saku-Petteri Urpon suomennos on kuulas ja lähestyttävä, se välittää oletettavasti alkutekstissäkin läsnä olevan monimielisyyden onnistuneesti. Teoksen lopusta löytyy lisäksi lyhyt esittely henkilöistä, jotka Dazai mainitsee kirjeessään.

Mikko Lamberg

Kritiikin kirjoittaja on tehnyt Dazaista viime vuonna kolmetuntisen podcast-jakson.

Koneen Säätiö on tukenut Mikko Lambergin kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä vuonna 2026.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua