Amrum-elokuva näyttää miten lapsi kasvaa hitaasti ulos natsivanhempiensa maailmankuvasta

Kuva: Mathias Bothor

Tämä elokuva kertoo lapsen silmin nähdyistä toisen maailmansodan viimeisistä päivistä Pohjoisfriiseinsaariin kuuluvalla parintuhannen asukkaan ei paljon hiekkasärkkää suuremmalla Amrumin saarella. Elokuva perustuu 1970- ja 1980-luvun uuden saksalaisen elokuvan keskeisen hahmon Hark Bohmin muistoihin. Bohm oli muun muassa Fassbinderin työtoveri ja Fatih Akinin läheinen ystävä, opettaja ja esikuva.

Elokuva on harkittu, kaunispiirteinen 12-vuotiaan pojan kasvukertomus niiltä toisen maailmansodan viimeisiltä päiviltä, kun natsivallan viimeiset rippeet kouristelevat enemmän ihmisten mielissä kuin poliisitoimenpiteinä. Se ei ole suuri elokuva, mutta lajissaan hyvin tehty ja kauniskin vielä.

* *

Amrum tulvehtii klassisen hienosti valaistuja kuvia. Eräässä niistä on seesteinen aamupäivä pellolla ja taivaalla näkyy pellon ylittävä 12 brittipommikoneen laivue.

Paikallinen perunanviljelijä Tessa Bendixen (Diane Krüger) toteaa, kuinka ”Hitlerin paska sota on kohta loppu” ja siitä syntyy elokuvan draama. Päähenkilö Nanning ihmettelee kotona ääneen ruokapöydässä loppuuko sota piankin, mistä kiihkeästi natsihenkinen äiti pahastuu ja sanoo, että tällaiset puheet eivät käy.

* *

Myöhemmin Nanning näkee, kuinka kotikylään marssitetaan viimeisiä pakolaisia Sleesiasta ja Itä-Preussista. Paikalliset syrjivät heitä. Heidän lapsiaan ei tahdota päästää kouluunkaan ”Te ette ole amrumilaisia!” Hyvin on Blut und Boden -henki omaksuttu.

Elokuva on erinomainen kuvatessaan jo hävityn sodan vaikutuksia pienyhteisön henkeen.

Nanning on saanut valaanluupuukon Amerikkaan lähteneeltä Theo-sedältään, joka olisi halunnut naimisiin Ruth Danziger -nimisen naisen kanssa, mutta natsit kielsivät ja lähettivät Ruthin leirille murhattavaksi. Näin diktatuuri repi perhettä, varsinkin kun Nanningin Hille-äiti riitaantuu Ena-siskonsa (Lisa Hagmeister), Nanningin tädin kanssa.

* *

Päähenkilö Nanning (Jasper Billerbeck) on jämähtänyt Hitlerjugend-tapoihinsa ja hänen vanhempansa ovat aatteelleen omistautuneita natseja. Raskaana olevaa Hille-äitiä (Laura Tonke) fanaattisempaa natsia ei olekaan. Isä on SS-upseerina sodassa.

Amrum, joka pysyttelee rytmiltään unenomaisen pehmeänä elokuvana, näyttää päähenkilönsä vähittäisen kasvamisen ulos vanhempiensa poliittisista näkemyksistä. Nanning kohtaa saarella liikuskellessaan ihmisiä ja tapahtumia, jotka saavat hänet epäilemään maailmankuvaansa.

Saarelta on lähtenyt paljon ihmisiä Amerikkaan hyvää elämää etsimään, mikä selittää sen, että jopa sodan aikanakin saarella on ihmisiä, jotka kuuntelevat salaa amerikkalaisia radiolähetyksiä kuullakseen Yhdysvaltain armeijaan liittyneiden sukulaistensa pärjäämisestä.

Kaverukset Hermann (Kian Köppke) ja Nanning (Jasper Billerbeck) juoksemassa avaran taivaan alla. Kuva: Gordon Timpen

* *

Elokuvan tapahtuma-aika on keväällä 1945, joten siihen osuu myös saksalaisten keskuudessa leviävä tieto Hitlerin kuolemasta. Se suistaa Nanningin Hille-äidin vakavaan masennukseen, josta hän sanoo toipuvansa vain, jos saa syötäväkseen voilla ja hunajalla siveltyä vehnäleipää.

Äidin toivetta ei ole helppoa toteuttaa sodan pula-ajan ja säännöstelyn oloissa. Kilttinä poikana Nanning alkaa väsymättömän työskentelyn toteuttaakseen äidin toiveen. Hän myy työvoimaansa, käy vaihtokauppaa ja vetoaa ihmisten hyväntahtoisuuteen kerätäkseen tarpeet leipään ja päällisiin. Ahertaessaan poika lintsaa koulustakin ja näkee saaresta ja sen asukeista asioita, joista ei ollut tiennytkään.

Koska kananmunia ei saa, Nanning etsii rantaruohikoista hanhenpesän ja hanhenmunia, auttaa kampelansavustuksessa ja osallistuu hylkeenmetsästykseen. Kuin sivulauseina käy ilmi muutamien saarelaisten suhtautuminen Hampurista liittoutuneiden pommituksia paenneeseen perheeseen. Etenkin ikätovereiltaan Nanning saa kuulla keljuilua, ettei ole amrumilainen laisinkaan, vaikka todellisuudessa hänen suvullaan on saarella pitkät juuret.

* *

Amrum on ohjaaja Fatih Akinin elokuvista pienieleisin ja monessa suhteessa elokuvallisin. Hän on tiettävästi maininnut Rob Reinerin ohjaaman Stand by Me – viimeinen kesä -elokuvan (1986) inspiroineen Amrumia. Kummassakin elokuvassa on kiusaajia ja tavallisia lapsia, jotka osaavat tehdä oikein saadessaan siihen mahdollisuuden.

Valloittavaa Amrumissa on se, miten se pidättäytyy suurten iskulauseiden sekä alleviivaavan musiikin käytöstä. Se vain antaa kuvattujen maisemien ja julmana aikana selviytyvien tavallisten ihmisten puhua puolestaan.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua