Paco Cerdà kertoo historian ehkä erikoisimmasta ruumissaatosta – arviossa Läsnä! Matka espanjalaisen fasismin juurille

Kuva: Siltala Kustannus

José Antonio. Läsnä! Joku huusi nimen José Antonio ja satatuhatta paikalla olijaa vastaavat: Läsnä! Näin tapahtuu kuusi kertaa ja ruumissaatto lähtee liikkeelle Alicantesta.

On 20. marraskuuta 1939. ”Puoli Espanjaa on muuttunut teatteriksi. Valot ovat sammuneet. Näytös voi alkaa.”

* *

Paco Cerdán teos kertoo historian ehkä erikoisimmasta ruumissaatosta. Espanjan fasistisen falangistipuolueen perustajan ja pääideologin José Antonio Primo de Riveran ruumis on kaivettu haudasta Alicantessa ja sitä on lähdetty kuljettamaan kohti Madridia, El Escorialin kuninkaallista luostaria. Matkaa on 467 kilometriä ja arkkua kantaa 12 vainajan falangistitoveria. Taivalta tehdään 11 päivän ajan, yötä päivää, kantajia toki vaihtaen. Perillä ollaan 30. marraskuuta.

José Antonio Primo de Rivera oli lakimies, poliitikko, ideologi, kaunosielu, markiisi; Espanjan aiemman diktaattorin, kenraali Miguel Primo de Riveran poika. José Antonio vangittiin Espanjan kansanrintamahallituksen toimesta keväällä 1936 ja teloitettiin Alicantessa 20. marraskuuta samana vuonna. Marttyyri oli syntynyt 33 vuoden iässä.

Läsnä! on falangistien tervehdys, joka lausutaan vastauksena mainittaessa poismenneen aatetoverin nimi.

Espanjan tuhoisa sisällissota 1936–1939 vaati arviolta puoli miljoonaa kuolonuhria, merkittävä osa siviilejä. Sodan jälkeinen kenraali Francisco Francon diktatuuri peitti alleen sodan aiheuttamat kärsimykset ja traumat. Demokratian palautuminen Francon kuoleman jälkeen on vapauttanut kansakunnan muistin. Läsnä! Matka espanjalaisen fasismin juurille (Siltala, 2026) on osa tätä muistamista.

Matka kahteen maailmaan

Kirja on rakenteeltaan selkeä: 11 lukua, 11 päivää ajanjaksolla 20.11.–30.12.1939. Jokaiseen lukuun sisältyy kolme alajaksoa, kuvaus kyseisen saattopäivän tunnelmista sekä kaksi sisällissodan inhimillistä kohtaloa lisäjuonteineen. Kohteet eivät ole poliittisen historian tai sotahistorian merkkihenkilöitä vaan pikemminkin tavallisia ihmisiä, joille elämän sattumukset ovat määränneet epäoikeudenmukaisen kohtalon. Valtaosa hahmoista edustaa hävinnyttä tasavaltalaista puolta, mutta joukossa on myös voittajien edustajia.

Paco Cerdà on Espanjassa hyvin tunnettu romaanikirjailija ja lehtimies. Kirjoittajan tausta näkyy yhtäältä kirjan jäntevässä rakenteessa sekä toisaalta tekstin iskevässä, paikoin sähkösanomatyyliä muistuttavassa kerronnassa. Läpi koko teoksen lukijan edessä on kaksi maailmaa: tarkoin ohjattu ja valmisteltu, hitaasti mutta määrätietoisesti etenevä, messiaaniset ja hurmokselliset mitat saanut kansallinen spektaakkeli ja sen kääntöpuolena kätketty ja vaiettu inhimillisen kärsimyksen, yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden ja kuoleman leimaama onnettomien ihmisten maailma.

Teoksen suomenkielisen käännöksen alaotsikkona on Matka espanjalaisen fasismin juurille. Alaotsikon tarpeellisuutta voi kyseenalaistaa, ei sen takia, etteikö kirja valaisisi espanjalaisen falangistiliikkeen syntyä ja taustoja, vaan sen takia, että kirja avaa näkymän paljon laajempaan kuvaan Espanjasta kuin pelkästään yhden poliittisen oppisuunnan historiaan. Teos on kaleidoskooppimainen sukellus outoon maailmaan, jossa sekoittuvat historia, aatteet, ihmiskohtalot, inhimillisyys ja julmuus, hyvyys ja pahuus, kauneus ja rumuus.

Onneton Espanja

Espanja oli 1900-luvun alkuvuosista lähtien hiipuva ja taantua siirtomaavalta, jonka poliittiset rakenteet olivat luhistumassa. Kuningasvallan tukena ollut diktatuurikokeilu ei onnistunut ja poliittinen kenttä täyttyi koko spektrin kattavasta kokoelmasta keskenään taistelevia ryhmiä: kuningasvallan kannattajia, fasisteja, konservatiiveja, liberaaleja, keskustalaisia, maaseutulaisia, sosialisteja, stalinisteja, trotskilaisia, anarkisteja, libertaareja; joka lähtöön joku ryhmä. Ammattiliitot nostivat päätään ja kaiken taustalla kirkolla oli vahva ote yhteiskunnasta ja kansalaisista.

Viha, katkeruus, kostonhimo; pahan kierre lähti purkautumaan jo ennen sisällissodan alkamista ja puhkesi täyteen raivoonsa sodan aikana. Murhia, terrori-iskuja, pahoinpitelyjä, vihapuheita, puolin ja toisin. Anarkistit ja kommunistit vainosivat ja murhasivat oikeistolaisia poliitikkoja ja virkamiehiä; erityisesti myös papit joutuivat vainon kohteeksi; fasistiset iskuryhmät murhasivat vasemmistolaisia toimittajia, poliitikkoja ja virkamiehiä. Ja sodan jälkeen jatkui koston kierre.

José Antonion visiona oli fasismin espanjalainen sovellus: yksi yhtenäinen kansa, yksi johtaja, kunniakas historia, loistava tulevaisuus, jossa ei ole kapitalismia eikä sosialismia, ei porvareita eikä työväkeä vaan yksi yhtenäinen Jumalaa pelkäävä kansa. Isänmaallinen kansallisuusaate kohtaa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden.

Don Quijoten jäljillä

Kun kansanrintama voitti niukasti vuoden 1936 parlamenttivaalit, oli aika tullut lopulliselle välien selvittelylle. Kenraali Francon johdolla käynnistyi kapina, joka lopulta yltyi sisällissodaksi. Vastakkain olivat hallituksen tasavaltalaiset joukot ja falangistikapinallisten kansalliset joukot. Jose Antonio ei tätä enää nähnyt, mutta hän on nyt Läsnä!

”Ruumis marssii sinirykmentteineen Espanjan avointen haavojen halki. Loputon taival tuulimyllyjen ja kuuraisten viinitarhojen lomassa. Matka läpi tasankojen ja okrankeltaisten aukeiden, missä vaatimaton paimen täplittää laumallaan maisemaa orastavan iltaruskon kajossa. Sankarirunoelma, jossa nuoren miehen kuolema kutsuu kansaa kanssaan ylösnousemukseen. Romanssi, jossa on vanhojen aikojen quijotemainen kaiku. Juonteeltaan legendaarinen, kudelmaltaan epätodellinen.”

Sankarirunoelman alla on hiljainen maailma, joka jää elämään kansakunnan muistissa. Opettajien, maatyöläisten, tehtaan työläisten, toimittajien, pappien, kunnanjohtajien, opiskelijoiden ja sairaanhoitajien maailma, josta Paco Cerdá nyt kertoo. Antaa äänen unohdetuille, ei selitä vaan nostaa esiin ihmisen ja sanoo lukijalle: katso! Kuten toimittaja Manuel Navarro Ballesterosin viime hetket:

”Mutta idiootti hän ei ole. Ei idiootti kirjoita teloitustaan edeltävänä yönä, hetkeä ennen kuolemaansa kirjettä toimittajakollegalleen […] ja päätä sitä näihin sanoihin: Toimittajan ei tule koskaan valehdella. Pidä aina totuutta ohjenuoranasi, äläkä ikinä vaikene.”

Tai kuten kirjoittaa ranskalainen, Espanjaan kotiutunut kirjailija Georges Bernanos vuonna 1937 ennen kuin joutuu jättämään maan:

”Kansallista elämäämme eivät myrkytä niinkään vainajien tekemät virheet ja synnit kuin ne kaunat ja vihamielisyydet, jotka jäävät heidän jälkeensä.”

Kauhua ja kauneutta

Paco Cerdá kirjoittaa väkevästi, värikkäästi, iskevästi, mutta kurinalaisesti. Ihmiskuvauksessa ollaan niin lähellä kohdetta, että voi tuntea hengityksen ja nähdä kauhun ihmisen silmissä. Mutta silti kirjoittaja ei antaudu tunteiden vietäväksi. Hän kirjoittaa siitä, minkä tietää tapahtuneen eikä siihen tarvitse omia lisäyksiä tai tehokeinoja. Totuus löytää väylänsä sanoiksi ja kertomuksiksi.

Kuin vastakohtana ihmiskohtaloiden kokemalle vainon ja vihan maailmalle Cerdà kuvailee lämmöllä sitä Espanjaa, joka on taustana ruumissaaton suurelle näytelmälle. Marraskuinen manner-Espanja: kyliä, kyläteitä, oliivilehtoja, viiniviljelyksiä, mäntymetsiä, usvaisia aamuja, paahtavaa aurinkoa, violettia hämärää ennen auringonlaskua, kirkkaita ja kylmiä tähtiöitä. Tämän kaiken huomaa kirjoittaja, mutta ei tee siitä numeroa vaan upottaa kuvauksensa kuin vaivihkaa tekstiin, tarkasti kuten maisemamaalari maalaa teoksensa yksityiskohdat.

Paco Cerdà on tehnyt kirjaansa varten valtaisan tutkimustyön. Kirjan lopussa olevasta lähdekappaleesta käy ilmi se tarkkuus ja salapoliisimainen työote, jolla hän on jäljittänyt kuvaamiaan ihmiskohtaloita kirjoista, arkistoista, haastattelemalla ja monesti onnekkaan sattuman auttamana. Kirjan vaikuttavuutta lisää se, että kirjailija käveli tuon saman reitin yksin, samaan tahtiin kuin ruumissaatto.

Sari Selanderin suomennos löytää ilmaisuvoimassaan ja tarkkuudessaan hienosti Cerdàn rytmin, iskevyyden ja tunnelman; myös ne vivahteet, jotka jäävät rivien väliin.

Jukka Ahtela

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua