Tiheä kokoelma saa aikaan kielenjäristyksiä – arviossa Riitan Me olemme haava

Kuvat: Poesia

Harva kirjailija sanoo, ettei toivo teostaan luettavan. Mutta niin vain Riitan Me olemme haava -runokirjan (Poesia, 2025) esittelyssä kustantamon sivuilla kerrotaan runoilijan ”aidon toivomuksen” olevan, että ”mahdollisimman harvat lukisivat teoksen”. Pahoittelut jo ennakkoon, etten edesauta toiveen täyttymistä.

Pelkällä etunimellään teoksen kannessa esiintyvä Riitta Cankoçak on runoilija, kirjailija, kuvataiteilija ja kääntäjä. Pitkään Turkissa asunut taiteilija muutti takaisin Suomeen maan kiristyneen poliittisen tilanteen vuoksi vuonna 2016. Me olemme haava on sekä suomeksi että turkiksi kirjoittavan Cankoçakin kolmas suomenkielinen runoteos.

”Maailmaa syleilevä” hyperbolinen ilmaus, mutta tässä tapauksessa poikkeuksellisen pätevä. Runominä, esittelytekstin sanoin ”kosmopoliittinen nomadinainen”, kulkee unenomaisissa maailman pätkissä. ”Kirjoitan kaikista aamuista ja joistakin yksittäisistä maailman huoneista”, hän ilmoittaa alussa.

Kokoelman keskiosa on rakennettu pitkälti näiden huoneiden varaan, jotka on nimetty vuosina ajanlaskumme alun ympäriltä. Tämän ei kuitenkaan kannata antaa hämätä, sillä huoneiden sisällöt voivat olla mitä vain. Yhdessä runominä herää ”edith södergranin v(i)erestä sängyssä jota ei ole”, toisessa mies ja mies ”istuvat matalan, valtavan rautasängyn pientareella” ja puhelevat Baudelairesta. Sivuilla vilahtelevat niin ikään Olli-Pekka Tennilä, Anne Sexton ja Anne Carson, jota puhuja luuli ”tyypilliseksi avaruusolennoksi”, välillä pohditaan kirjoittamista ja lukemista osana ”teoreettista sielunvaellusta”, välillä esillä on ”leivänmurujen hellyyttävä juhlallisuus”.

Toistuvaa on, että aamu koittaa yhä uudestaan, sekä rakastaminen ja kiihko. Mistään yksiselitteisestä rakkaudesta ei kuitenkaan ole kyse, vaan jonkinlaisesta metafyysisemmästä ajatuksesta tai ”fermentaationarasta mysteeristä”, jossa puolikas tarvitsee puolikkaan. Teos menee kohtaamisia kohti, mutta muovaa ne aina uusiksi.

Runominä nostaa sadut ja mytologian esiin ”salaisen ja intiimin” mielen ilmaisuapuna, kun ne kanavoivat ”kirjallisuuteen ihmisen kykyä luoda älyllistä materiaalia, jota kuitenkaan ei pystytä”. Teos luokin kuvastollaan omanlaisen mytologiansa, jossa kuvina toistuvat muun muassa huoneet, sängyt, keltainen aamutakki ja höyryävät hevoset. Se ei kuitenkaan antaudu helpoille tulkinnoille Kiiltomadon kritiikissään Artemis Kelosaari kuvasi Riitan kuvakieltä edellisessä teoksessa, Ei ole turhaa (Poesia, 2019), ”sanoja vyöryttävänä ja joka suuntaan assosioivana tekniikkana”.

Niin on nytkin. Tekstimassa venyy leveillä sivuilla pitkiksi riveiksi, ja tyhjä tila on ehdottomasti poikkeus, ei sääntö. Kirjaobjekti on ensisilmäykseltä niin täynnä sanoja, että lukijalle syntyy odotus virtaviivaisesti etenevästä esseestä tai juoniromaanista. Niin helpolla hän ei pääse. Todellisuus on usein unenomaisia, sivistyssanoilla höystettyjä tilanteita ja pohdintoja. Silti massan kaleidoskooppinen yksityiskohtaisuus hämmästyttää ja ilahduttaa – jos ei heti ensimmäisellä lukukerralla, niin vähintään seuraavilla. Niin arkinen teko kuin oven avaaminen tuo mieleen Michelangelon Aadamin luomisen Sikstiiniläiskappelin katossa: ”seisahdan ja työnnän oven ammolleen suuren sormen taidehistoriallisella kosketuksella.” Tunneskaala venyy myös painajaismaiseen outouteen, kuten huoneessa n:o 2 eaa. esiintyvä polyesteristä valmistettu teknokraattinen kantaäiti, joka on ”ylihahmotettu näytenukke” ja jonka ”lasisilmät liikuvat yksittäisinä lottopalloina minimalistisissa avaruuksissaan”.

Assosiaatioita rakentuu myös äänteellisistä samankaltaisuuksista, kun merkitykset ketjuttuvat kielellisen leikittelyn kautta: ”pääsen ajatuksiin. pääsen. olen onnellinen päästö.” Pienet muunnokset ovat toistuva elementti teoksessa ja saavat lukijan pysähtymään ja maistelemaan niiden sävyjä: ”kaikki ihmiset ovat tavallisia./ poikkeavat toisistaan./ poikkeavat toisissaan.” Erityisesti uudissanat ilahduttavat, kuten järkytystilaan liittyvä ”lihanjäristys”. Tällaiset pienet kielenjäristykset haluaa ottaa mukaan oman ilmaisunsa kallioperään.

* *

Riitan edellinen teos oli 88 sivua, Me olemme haava liki 100 sivua pidempi, eli runokirjaksi varsin pitkä. Kaikesta kielellisestä luomisvoimasta huolimatta mitta ei tunnu täysin perustelevan itseään. Tekstiä on yksinkertaisesti niin paljon ja niin tiivisti, että se ei lopulta hengitä. Vaikka kirjoitus itsessään säilyy yllätyksellisenä ja tarkkana läpi teoksen, lyhyempi muoto tai selkeämmät rytminmuutokset olisivat tehdä enemmän kunniaa kaikelle rikkaudelle.

Voi olla, että massa on runoilijan keino tavoitella toivomustaan, että mahdollisimman harvat lukevat teoksen. Massa voi kyllä säikäyttää lukijoita pois teoksen ääreltä, mutta se ei ole riittävä syy välttää sitä. Vaikka Me olemme haava ei avaudu helposti ja vaatii lukijalta paljon – aikaa, hermoja, keskittymistä, useita lukukertoja –, se antaa niin paljon, että aidosti toivon, ettei Riitan toivomus toteudu. Siis lukekaa.

Anna Hollingsworth

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua