Matti Pesolan Horjumaton Varjonen on kunnianosoitus vaikeiden aikojen suunnannäyttäjälle

Kuvat: Momentum

Älykäs, kyyninen, ylimielinen, nopea-älyinen, sarkastinen; ei sietänyt kanssaan eri mieltä olleita ihmisiä. Kärsimätön, auktoriteettivastainen, mukavuudenhaluinen; lähimmäisiään kohtaan lämmin ja rakastava ihminen. Mutta ennen kaikkea vakaumuksessaan ja arvoissaan horjumaton.

Näillä epiteeteillä Matti Pesola luonnehtii Unto Varjosta (1916–1954) henkilönä teoksessaan Horjumaton Varjonen – Asevelisosialisti Unto Varjosen elämä (Momentum, 2026). Minkälaisen taipaleen kulki tuo mies lyhyenä ajanjaksona, joka hänelle elämäksi oli annettu; 1930-luvun kuohuvista opiskeluvuosista läpi talvisodan Kirvesmäen tulihelvetin, jatkosodan torjuntataisteluissa haavoittumisen kautta taistelemaan sodanjälkeisinä vaaran vuosina suomalaisen elämänmuodon säilyttämisen puolesta?

Valtiotieteen maisteri Matti Pesolan teos on ensimmäinen kokonaisesitys Unto Varjosen urasta ja elämästä. Tunnettu hahmo ”Pitkä roisto” toki on Suomen poliittisessa historiassa, mutta enemmänkin taustavaikuttajana, jota on pidetty lähinnä ja pelkästään äkkivääränä tannerilaisena kommunismin ja Neuvostoliiton vastustajana. Nyt tarjoutuu tilaisuus tarkastella Varjosen koko elämäntaivalta, koulu- ja opiskeluajoista lähtien aina hänen Washingtonissa tapahtuneeseen ennenaikaiseen kuolemaansa saakka.

Kirjan luettuani oli helppo todeta: tämän kirjan Unto Varjonen on totta vie ansainnut.

Merkkimiehiä Turusta

Unto Varjosen ja Mauno Koiviston (1923–2017) välille voi äkkiseltään vetää joitakin yhtäläisyyksiä. Turkulaistausta, yhteiskunnalliset korkeakouluopinnot, rintamamieskokemukset, SDP:n jäsenyys, taistelu kommunisteja vastaan sodanjälkeisinä vuosina, toimiminen valtiontalouden avainpaikoilla, myös Suomen Pankissa. Ja Urho Kekkoselle ehtivät pistää kampoihin molemmat.

Eroavuudet lienevät kuitenkin vähintäänkin yhtä suuria: Varjosen nopeasti suoritetut maisteriopinnot painottuivat taloustieteisiin, hänen sotilasuraansa leimasivat nuoren upseerin kokemukset talvisodasta ja haavoittumisesta jatkosodan ratkaisuvaiheissa, jonka jälkeen Varjonen ajautui nopeasti puolueen keskeisiin tehtäviin ja sitä kautta keskeisille paikoille kuohuvassa sodanjälkeisessä poliittisessa taistelussa. Jatkosodan nuori rintamamies Koivisto opiskeli sodan jälkeen tohtorismieheksi sosiologian ja sosiaalihistorian alalta, mutta hänen poliittinen uransa ajoittui vasta pitkän pankkimiesuran jälkeisiin aikoihin.

Unton oppivuodet

Mielenkiintoinen episodi Varjosen nuoruudenvaiheissa oli lyhytaikainen jäsenyys Yrjö Ruudun 1930-luvun alussa perustamassa Suomalaissosialistisessa puolueessa. Valtiojohtoisuus, vahva sosiaalinen eetos ja kapitalismin vastaisuus ripauksella kansallista paatosta viehättivät alun alkaen nuorta lukiolaista ja sittemmin Helsingin yliopiston opiskelijaa. Pikkupuolueen toiminta kuitenkin hiipui ja puolue sulautui kiltisti SDP:een. Kynästäänkin terävä Varjonen päätyi toimittajan tehtäviin SDP:n lehdissä.

Kapteeni Varjonen, sotainvalidi

Sota jätti jälkensä nuoreen mieheen. Talvisodan Taipaleen kiväärikomppanian päällikkö oli, Yrjö Jylhän sanoin, ”siellä missä me muutkin”. Rankat yhteiset kokemukset synnyttivät vahvan asevelihengen, joka konkretisoitui sodan jälkeen Suomen Aseveljien Liittoon. Avustus- ja huoltotoiminta sovinnollisuuden ja sosiaalisen ymmärryksen ja oikeudenmukaisuuden hengessä loi perustaa myöhemmälle toiminnalle rauhan aikana.

Rohkeus oli Varjoseen liitetty ominaisuus jo sodan aikana. Jatkosodassa hän toimi tiedotuskomppanioissa (TK), eräässä vaiheessa Suomen nuorimpana TK-komppanian päällikkönä. Tuttuja miehiä olivat niin Martti Haavio ja Olavi Paavolainen kuin Kalle Lehmuskin. TK-status ei kuitenkaan estänyt Varjosta osallistumasta muun muassa Suursaaren valtaukseen kärkikomppanian mukana keväällä 1942. Rohkea mies palkittiin tästä erityiskiitoksin. Kesällä 1944 hänen johtamansa yksikkö oli ainoana TK-komppaniana vastaanottamassa Neuvostoliiton suurhyökkäystä Kannaksella. Kapteeni Varjosen sota päättyi juhannusaattona 1944 syöksypommittajien hyökkäyksessä Yliveden kylässä lähellä Viipuria.

Taistelu jatkuu

Kapteenin arvoisen sotainvalidin paluu siviiliin tapahtui välirauhan solmimisen jälkeen syksyllä 1944. Taistelevaa Varjosta tarvittiin jälleen kovissa paikoissa. Sosialidemokraattien ns. rauhanoppositio ponnahti esiin samoin kuin kielletty Suomen Kommunistinen Puolue. Neuvostoliiton ja valvontakomission ohjauksessa perustettiin Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (SKDL), jossa kommunisteilla oli johtava asema. Tavoitteena oli tämän pohjalta vallata SDP ja SAK, jotta myös näiden omaisuus tulisi kommunistien haltuun. ”Tšekkoslovakian tie on meidän tiemme!” julisti Hertta Kuusinen.

Varjonen valittiin syksyllä 1944 SDP:n puoluesihteeriksi. Häneen henkilöityivät käsitteet ja kampanjat Jo riittää! ja Taisteleva sosiaalidemokratia. Panoksena oli suomalaisen elämänmuodon, kansanvallan, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja oikeusvaltion säilyttäminen. Päävastustaja olivat kommunistit, joiden ymmärtäjiä ja myötäilijöitä ilmaantui monesta suunnasta: SDP:n sisäisestä oppositiosta mutta myös ikivahvasta Maalaisliitosta, jonka nousevaksi voimamieheksi oli pyrkimässä Urho Kekkonen.

Suomen poliittisen elämä oli kuin painekattilassa. Maailmanpolitiikka oli murroksessa. Rautaesirippu oli nousemassa. Valvontakomissio vahti ja painosti. Sisäpolitiikassa eroteltiin vuohia ja lampaita. Sotaan syyllisiä etsittiin ja takinkääntäjiä singahteli esiin. Jälleenrakennusta käynnistettiin ja sotakorvauksia maksettiin.

Pesola kuvaa elävästi, vauhdikkaasti ja lukijaystävällisellä tarkkuudella sodanjälkeisiä taloudellisesti raskaita ja poliittisesti kuohuvia vuosia sellaisina kuin ne Unto Varjosen näkökulmasta näyttäytyivät. Kirja etenee kronologisesti ja rakentuu 48 tapaus- tai teemakohtaisesta suppeahkosta luvusta. Lukukokemusta ryydittävät myös lukujen loppuun usein sisältyvät kirjoittajan omat loppupäätelmät.

Rakenne toimii, joskin vilistävien tapahtumien seurantaa olisi helpottanut jonkinlainen systemaattinen kalenterointi. Näin varsinkin sen vuoksi, että yksittäistä tapausta tai teemaa koskevassa luvussa saatetaan edetä ajallisesti pitkällekin ja seuraavassa luvussa palataan taas ajassa taaksepäin.

Lähdeaineistoa riittää, mutta mielenkiintoisinta Varjosen roolin kirkastamisessa on juuri hänen oman laajan kirjallisen aineistonsa hyödyntäminen. Sanankäyttäjänä Varjonen oli pitelemätön. Ja horjumaton:

”Nykyoloissa voi olla vain yhdenlaisia sosialidemokraatteja: taistelevia sosialidemokraatteja, joita yhteiset ja ylevät päämäärät innoittavat. Ne, joiden veri on jo väljähtynyt, astukoot sivuun, mutta olkoot myös haittaamatta vereksien voimien marssia.”

Ja hauska:

”Jouduttuaan organisoimaan yhdessä Hertta Kuusisen kanssa työväenpuolueiden yhteistä vappujuhlaa vuonna 1946 Varjonen harmitteli jälkeenpäin hirtehisesti ettei tullut ottaneeksi oman isänsä kuvia kulkueeseen, koska kerran kommunistit kantoivat siellä näyttävästi Stalinin ja Hertan isän, Otto Wille Kuusisen kuvia.”

Horjumattoman miehen tie

Vuosina 1945–1954 Varjonen ehti toimia monessa toimessa ja virassa: puoluesihteerinä, Suomen Sosialidemokraatin päätoimittajana, Rautatiehallituksen tariffiosaston johtajana, kansanedustajana, salkuttomana ministerinä, ministerinä valtiovarainministeriössä, Suomen Pankin neuvonantajana ja sittemmin johtokunnan jäsenenä ja lopuksi Suomen edustajana Maailmanpankin yhteydessä toimivassa Kansainvälisessä jälleenrakennus- ja kehityspankissa. SDP:n puoluetoimikuntaan hän kuului enimmän aikaa. Lisäksi hän oli ahkera lehtikirjoittaja sekä nimellä että nimimerkillä: pakinoitsija nimellä ”Kolme nuolta” Suomen Sosialidemokraatissa ja arvostettu kolumnisti ”Pentti Puntari” Talouselämässä.

Varjonen oli taistelija sielultaan ja horjumaton mieleltään. Horjumaton totuudenpuhuja ja poliittinen näkijä hän oli suhteessa kommunistien pyrkimykseen horjuttaa Suomen kansanvaltaista järjestelmää Neuvostoliiton ja valvontakomission tuella. Varjosen ja kumppanien ansiosta Tšekkoslovakian tie ei sittenkään ollut meidän tiemme.

Horjumaton hän oli myös oman puolueen yhtenäisyyden ja toimintakyvyn säilyttämisessä. Puolueen linjan takana oli koko ajan enemmistön tuki ja sisäisen opposition soluttautumispyrkimykset torjuttiin päättäväisesti. Puoluekoneisto toimi taistelujärjestönä kentällä ja myös ammattiyhdistysliikkeeseen kohdistuneet valtausyritykset torjuttiin, paria poikkeusta lukuun ottamatta. Varjonen korosti myös puolueen ja ammattiyhdistysliikkeen erilaisia rooleja; ammattijärjestöt keskittykööt työmarkkinoihin ja edunvalvontaan, puolue hoitaa yleispolitiikan.

Varjonen oli noina vuosina SDP:n tärkein talouspoliittinen strategi ja horjumaton inflaation vastustaja. Hän tuntui kuitenkin jäävän usein huutavan ääneksi korvessa korostaessaan hinta-palkkakierteen turmiollisuutta palkansaajalle ja painottaessaan palkankorotusten perustamista tuottavuuden nousulle. Teollisuuspoliittinen visionääri hän oli maalatessaan suomalaiselle teollisuudelle roolia korkealle jalostettujen erikoistuotteiden valmistajana maailmantaloudessa.

Pienen horjahduksen Pesola noteeraa Varjosen ajattelussa sosialismiin siirtymisestä Suomessa. Vuoden 1944 puoluekokouslinjaus painotti suunnitelmataloutta. Sosialisointivaatimukset kohdistuivat liikepankkeihin, luonnonvaroihin ja vesivoimaan. Sosialisointimahdollisuuksia pohdittiin varta vasten vuonna 1946 asetetussa komiteassa. Varjosen omassa sosialisointiajattelussa painottui kuitenkin lopulta tuotannon tehostaminen ja nostaminen, ei luokkataistelutavoitteet. Lopullinen niitti laajamittaisen sosialisoinnin hylkäämiselle tuli kommunistien suorittamasta pakkososialisoinnista Itä-Euroopan maissa.

Unto Varjosta voidaan pitää myös Pesolan sanoin ”tulopolitiikan varhaisena esi-isänä”. Varjonen piti tärkeänä välttää sokeaa eturyhmäpolitiikkaa; silmämääränä on yritettävä pitää kansantalouden kokonaisetua ja ”tällä tavalla pyrkiä vaikuttamaan työväestön eduksi myös niihin porvarillisiin piireihin, jotka halusivat katsella asioita muusta kuin ahtaiden luokkaetujen näkökulmasta”. Varjosen tärkeitä keskustelu- ja yhteistyökumppaneita olivatkin sellaiset talouspolitiikan kärkinimet kuin Sakari Tuomioja, Teuvo Aura, Päiviö Hetemäki ja Klaus Waris. SAK:ta Varjonen piikitteli toteamalla, että ”ay-miehet ovat valmiita vakauttamiseen vasta kun se oli muiden toimin jo suoritettu”.

Urho Kekkonen ja Unto Varjonen toimivat samalla sisäpoliittisella areenalla, Kekkonen tuohon aikaan useaan otteeseen pääministerinä ja Varjonen sosialidemokraattien vahvana strategina sekä talouspolitiikassa että yleisemminkin. Kaksi samoilla henkisillä ominaisuuksilla varustettua miestä oppivat lopulta Varjosen lyhyeksi jääneen elämäntaipaleen aikana arvostamaan ja ehkä kunnioittamaankin toisiaan. Lähinnä ulkopoliittisista syistä Kekkonen hylki asevelisosialisteja, kuten Väinö Leskistä, mutta Varjoseen hänellä kaikesta päätellen oli erityissuhde.

Varjosen elämän loppuvaiheet olivat dramaattiset ja traagiset. Marraskuussa 1954 hän aloitti Suomen edustajana Kansainvälisessä jälleenrakennus- ja kehityspankissa Washingtonissa. Tuon ajan tapojen mukaan ankara tupakkamies, joka ei myöskään lasiin sylkenyt, aloitti terveet elämäntavat, joihin kuului säännöllinen liikunta – mukaan lukien sulkapallo tanskalaisen esimiehen kanssa. Tiistaina 9.2.1954 sulkapallon ja uinnin jälkeen iskivät rintakivut ja torstaina 11.2.1954 Varjonen menehtyi sairaalassa sydänkohtauksen jälkikomplikaatioihin.

Suoraselkäinen vaikeiden aikojen mies

Varjonen eli lyhyen mutta intensiivisen elämän, johon mahtui paljon enemmän kuin tavallisen ihmisen pidempäänkään elämään tapaa mahtua. Matti Pesola todistaa teoksessaan, että Varjonen oli suunnannäyttäjänä, ajattelijana, tekijänä ja taistelijana mies paikallaan vaikeina aikoina. Eivätkä ajat olleet pelkästään vaikeita, vaaran vuosia silloin elettiin.

Pesola pohtii lopuksi lyhyessä kontrafaktuaalisessa koosteessa sitä, mitä Varjosesta olisi voinut myöhemmin tulla. Paljonkin, vaikkapa Suomen Pankin pääjohtaja vuonna 1967. Ehkä näinkin, ehkä ei, ehkä jotain muuta, mutta näytöt ja ainekset suurmieheksi olivat kiistattomat. Jälkipolvien näkökulmasta on tärkeää, että hänen elämäntyönsä ja ansionsa on nyt koottu yksiin kansiin. Matti Pesolan työ on kunnianosoitus Unto Varjoselle ja ansaitsee kaiken arvostuksen.

Kirja todistaa oikeiksi SDP:n puheenjohtajan Emil Skogin muistosanat Unto Varjosen surujuhlassa:

”Hänen ansiotaan on enemmän kuin ehkä kenenkään muun yksilön, että tästä maasta sodan jälkeen tuli demokraattinen tasavalta, jossa kaikki poliittiset puolueet ja aatesuunnat saavat vapaasti toimia lakien puitteissa. Suoraselkäinen suomalainen mies on kaatunut.”

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua