Tekoäly ei ikinä pysty tekemään yhtä hyviä elokuvia kuin Tarkovski – siltä puuttuvat mielikuvitus ja sielu

Juha Pihkala. Kuva: Matti Kuusela

Matti Kuusela, teksti

Emerituspiispa Juha Pihkalan työhuone Sotkankadulla Tampereella maaliskuussa 2026 ei ole suuren suuri – arvaisin, että samaa kokoa kuin ylioppilas Raskolnikovin ullakkohuone Stoljarnyikujalla Pietarissa maaliskuussa 1866.

Kolme tuolia, kirjoituspöytä, lattialla vähäinen patja, jolla vierasta tarkkailee levollisen oloinen pehmonalle.

Pääosassa ovat kirjat. Niitä on tuhansia, kaikilla seinillä, kaikilla kielillä, lattiasta kattoon.

– Olen pahoillani, mutta myös garderobi on varattu kirjoille, Pihkala, 84, sanoo kun vilkuilen lepopaikkaa kevätsateessa kastuneelle toppatakilleni.

Lasken takin patjalle nallen viereen. Se ei pahastu.

Piispalla hakataan mattoja puhtaaksi

Valmistauduin Tampereen hiippakunnan emerituspiispan kohtaamisen huolella ja luin kelpo pinon hänen kirjoittamiaan kirjoja.

Kaikki ovat hyviä, mutta erityisesti viehätyin teoksesta, jonka nimi on yksinkertaisesti Piispa. Sen ensimmäisessä luvussa Pihkala kertoo vierailustaan Kärkölän seurakunnassa. Siellä hänelle selvisi, mikä otus piispa oikein on. Kas kun seurakunnan päiväkerholaiset olivat miettineet, mitä sana piispa tuo mieleen.

Nelivuotiaalla Samulilla on selvä ajatus: ”Piispa on harakan näköinen lintu.” Viisivuotias Juuso tietää, että ”Piispa on niin kuin kärpäslätkä.” Viisivuotias Janne taas ajattelee että ”Piispa on työkalu, jolla hakataan puita.” Viisivuotias Emma on hiukan eri mieltä. ”Piispalla hakataan mattoja puhtaaksi.”

Nelivuotias Leevi arvaa, että ”Piispa on frispii” ja nelivuotias Topi on jokseenkin varma siitä että ”Piispa on rumpu”.

Tekoäly on täysin hakoteillä. Sen mukaan ”Piispa on kirkon hiippakunnan hengellinen ja hallinnollinen johtaja, joka valvoo pappeja ja seurakuntia”.

Ei kai kukaan halua olla sellainen, jos vaihtoehtoina ovat rumpu, frisbii tai harakan näköinen lintu?

Ensin kolahti Solaris

No hyvä, mennään ankaraan asiaan. Emme keskustele tällä kertaa kirjoista tai piispoista vaan elokuvista. Tarkemmin sanottuna yhdestä – Andrei Tarkovskin Andrei Rublevista.

Pihkala puhuu tosin ”Rubljovista”. Se on elokuvan ja myös sen sankarin, 1400-luvulla eläneen ikonimaalarin alkuperäinen nimi.

Andrei Rublev esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1966: klassikko täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Ehkä sen kunniaksi Elokuvakerho Monroe ylpeänä esittää mustavalkoisen klassikon 1. huhtikuuta Tampereen Arthouse Cinema Niagarassa.

Ennen elokuvaa Pihkala kertoo Niagaran yleisölle ihan livenä, mitä Rublev hänelle on merkinnyt ja yhä merkitsee.

Minulta hän pyytää, ettemme puhuisi ainoastaan Rublevista, vaan muutenkin Tarkovskista – Pihkala on tutkinut miestä syvällisesti vuosikausia. Se sopii, siis matkaan!

– Ensimmäinen näkemäni Tarkovskin elokuva ei ollut Rublev vaan Solaris. Se esitettiin Helsingissä, vieläpä elokuvateatteri Kosmoksessa. Vaikutuin siitä erittäin syvästi, se on niin monimielinen. En ennen sitä tiennyt Tarkovskista yhtään mitään, Pihkala sanoo.

– Kiinnostuin niin paljon, että hankin kaikki Venäjällä julkaistut dvd:t. Siis Rublevin, Peilin, Solariksen, Stalkerin ja Tarkovskin ensimmäisen elokuvan Ei paluuta.

– Ne oli kuitenkin dubattu saksaksi. Se oli aivan mahdoton yhtälö. Koko henki katoaa saksan kielen myötä Tarkovskista. Katsottuani ne luovutin dvt:t saksalaiselle ystävälleni.

Isän etsintää ja isäkapinaa

– Elokuvateattereissa kävin katsomassa loput kaksi. Nostalgia tehtiin maanpaon aikana Italiassa, Uhri taas Ruotsissa. Tarkovskilla ja Ingmar Bergmanilla oli kiinteä suhde, kehuivat aina kovasti toisiaan. Heillä on kuitenkin se ero, että Bergmanilla koko elokuvatuotanto oli isäkapinaa, kun taas Tarkovskilla isän etsintää.

– Ero on myös siinä, että Tarkovski oli kristitty tai ainakin hyvin lähellä sitä, uskonto oli hänelle merkityksellinen asia, ja hän tuo sen esille myös filmeissään, mutta erittäin monimielisesti.

– Tarkovskin ensimmäinen elokuva Ei paluuta oli vielä juonellinen, mutta muut ovat eräänlaisia fragmentteja. Tarkovski itse sanoi, että kaikissa hänen elokuvissaan on taustalla japanilainen haiku-runo. Niissä on suljetut rivit, mutta viimeinen rivi jää aina auki, jättää kuulijan tai katsojan miettimään merkityksiä. Tämä on ehkä se tärkein pointti, joka erottaa Tarkovskin Bergmanista.

Mystinen matka halki Venäjän

Puhutaan vihdoin Rublev-elokuvasta. Lyhyesti sanottuna ikonimaalari vaeltaa siinä halki levottoman Venäjän maan Moskovaan ikoneita maalaamaan. Mutta mitä elokuvassa oikeasti tapahtuu?

– Rublev on eräänlainen helminauha, sen juoni on, että ihminen ei voi maalata eikä olla todellinen taiteilija, ellei ole käynyt todella syvällä ja korkealla. Ja tässä elokuvassa todella käydään, alkaahan se hyvin omituisella ilmapallolennolla.

– Rublev on myös hyvin omakohtainen elokuva. Molemmat ovat Andreita, niin Rublev kuin Tarkovski. Minusta se ei ole sattumaa, Tarkovski peilaa elokuvassa itseään, omaa taiteilijan tietään.

– Tärkein opas tällä tiellä on kelloa valava nuori poika. Hän on täysin hukassa, ei tiedä mitä on tekemässä, vaikka muuta väittää. Poika on kauhuissaan, kun kello viimeinen valmistuu, hän ei yhtään tiedä, soiko se. Elokuvan katsojakaan ei voi olla siitä varma, siksi elokuva on niin vavahduttava.

Koska maailmassa saattaa vielä olla elokuvan ystäviä, jotka eivät tiedä miten kellon ja pojan käy, niin jätetään kertomatta.

* *

Vahvin armon kokemus

Mikä Andrei Rublevissa on tärkeintä?

– Tarkastelen elokuvaa oman kristillisen uskoni näkökulmasta. En ole elokuvataiteessa nähnyt vahvempaa armon kokemusta. Kellonvalamisen symboliikan saa nähdä monella tavalla, mutta minä näen siinä kristillisen näkemyksen, armon.

Rublev pääsee Moskovaan ja alkaa jälleen maalata.

– Ymmärrän niin, että ikonit, joita elokuvan lopussa näytetään, ovat Andrei Rublevin Moskovassa maalaamia. Nehän ovat… niin, ne ovat aivan ihmeellisiä. Eivät ollenkaan kaavamaisia, niissä on eloa, ne eivät ole jäljittelyä.

Tarkovski, Dostojevski ja Jumala

Uskoiko Tarkovski Jumalaan elämänsä loppuun asti?

– Siitä voi olla montaa mieltä. Katselin hänen viimeisen elokuvansa Uhrian hiljattain. Olisin sitä mieltä, että radikaalia muutosta ei tapahtunut. Uhria on vaikea tulkita, onko harmaus kolmas maailmansota vai unta, onko kaikki mielisairaan houretta. Mutta aivan lopussa mennään alkuun, puun juurelle, poika tulee taas rannalle kastelemaan puuta. Minulle se on Elämänpuu.

– Dostojevskistakaan ei lopulta pääse selville, onko hän uskovainen vai ei, hänessä on paljon samaa henkeä kuin Tarkovskissa. Mutta minun mielestäni Dostojevski uskoo.

Niin, Dostojevski oli Tarkovskille erittäin tärkeä, ehkä kaikkein tärkein. Muistelmissaan hän suunnittelee alati tekevänsä elokuvan joko Idiootista eli ruhtinas Myskinistä tai Rikoksesta ja rangaistuksesta, siis Raskolnikovista, ullakkohuoneen asukkaasta.

Tarkovski kirjoitti päiväkirjaansa: ”Kun ajattelen Idioottia, minusta tuntuu, että juonen ja tapahtumien johdonmukaisuudenkin voi rikkoa, sillä kirjallisuuden ja elokuvan rakenteet ovat kaksi aivan eri asiaa.”

Tekemättä jäivät nämä kaksi maailman parasta kirjaa. Tarkovski kuoli vain 54-vuotiaana keuhkosyöpään.

Takaisin tähän maailmaan: Jaksaako nykyihminen katsoa Anderi Rublevin? Liki neljä tuntia liejua ja arvoituksia?

– Sitä en tiedä, toivottavasti. Tarkovskilla on paljon tärkeää, merkityksellistä kerrottavaa. Viihdyttäminen ei ole pääasia, mutta se saa viihdyttää, ja myös tekee sitä. Anderi Rublev saa aikaan enemmän, jotakin pysyvämpää. Se opettaa, se ilahduttaa, se vaikuttaa.

Tarkovski sanoo saman: ”Jos yrität miellyttää katsojia ja kritiikittömästi hyväksyt heidän makunsa, se tarkoittaa vain sitä, ettet kunnioita heitä vaan yksinkertaisesti haluat heidän rahansa.”

Ehkä sittenkin Uhri?

Mikä on Tarkovskin paras elokuva?

– En voi sanoa, mikä on paras. Joku sanoo, että Uhri on paras. Sen jaksaa katsoa moneen kertaan, koska se niin avoin, mitään ei lyödä lukkoon. Tämä on olennaista kaikille Tarkovskin elokuville, niitä ei voi ammentaa tyhjiin. Erilaisissa elämänvaiheissa tulee uusi ulottuvuus esiin.

– Pidän Tarkovskia 1900-luvun tärkeimpänä eurooppalaisena elokuvantekijänä. Bergman on hyvä kakkonen. Hänen elokuvansa ovat paljon kylmempiä, mutta nekin hyvin syvältä viiltäviä.

Tarkovskin elokuvat kertovat melkein aina hänestä itsestään. Oliko hän narsisti?

– Ei kukaan voi olla taiteilija olematta narsisti. Mutta kyllä Bergman oli paljon enemmän narsisti kuin Tarkovski.

Totuus, kauneus ja hyvyys

Mikä oli Tarkovskin salaisuus?

– Se kysymyksenasettelu, jonka kanssa hän kamppailee. Totuus, kauneus ja hyvyys. Niiden etsintä. Pitää muistaa, että hän oli myös lukenut aivan valtavasti., ei ainoastaan venäläisiä klassikoita. Siitä on aina hyötyä.

Niin, Tarkovskin päiväkirjat paljastavat, että hän ihaili ja luki Thomas Mannia (suunnitteli elokuvaa Taikavuoresta, Tohtori Faustuksesta sekä Joosefista ja hänen veljistään), Thureauta, Maupassantia, Ibseniä (suunnitteli elokuvaa Peer Gyntistä), Baudelairea, Platonia, Beckettiä, Kafkaa, Rilkeä, Shakespearea (ohjasi Hamletin teatteriin), Goethea, Senecaa, Laotsea, Italo Svevoa, Jorge Luis Borgesia, Albert Camus’ta (suunnitteli elokuvaa Rutosta), Vonnegttia ja Herman Hesseä (suunnitteli elokuvaa Arosudesta ja Lasihelmipelistä).

Ehkä eniten Tarkovski kuitenkin lukee ja siteeraa Raamattua ja siitä Saarnaajan kirjaa.

”Ja minä käänsin sydämeni viisaudella tutkimaan ja miettimään kaikkea mitä tapahtuu auringon alla. Tämä on vaikea työ, jonka Jumala on antanut ihmislapsille, heidän sillä itseään rasittaaksensa. Minä katselin kaikkia tekoja, mitä tehdään auringon alla, ja katso, se on kaikki turhuutta ja tuulen tavoittelua.”

Ja tärkein kysymys: miksi Tarkovskin elokuvissa sataa aina?

– Ei aina, mutta usein sellaisissa kohtauksissa, joissa on tärkeää viestiä tai joka herättää tunteen, silloin usein sataa. Se ei ole outoa, sade on elämän voima, ilman sadetta ei ole elämää.

Missä Tarkovski on nyt?

Katselen vaivihkaa Pihkalan kirjahyllyä – monta riviä latinankielisiä kirjoja. Mitä ihmettä?

– Olen alkanut lukea ja kääntää Antiikin klassikoita. Niitä lukiessa ymmärtää, ettei ihminen ole muuttunut yhtään. Samat kysymykset, sama toiveet vuosituhannesta toiseen. Vain teknologia on muuttunut.

Niin, jumalaton teknologinen kehitys. Voiko tekoäly muuttaa kaiken ja haastaa myös Jumalan?

– Ei voi, eihän se voi koskaan haastaa ihmistäkään. Tekoäly ei ikinä pysty tekemään yhtä hyviä elokuvia kuin Tarkovski – siltä puuttuvat mielikuvitus ja sielu.

Siunatuksi lopuksi: Andrei Tarkovski kuoli joulukuussa 1986 Pariisissa. Missä hän on nyt?

– Ajattelen, että Andrei on Jumalan sylissä. En sen tarkemmin määrittele sitä. En minäkään kuoleman jälkeisestä elämästäni mitään tiedä, mutta uskon, että olen Jumalan sylissä. Ja hänellä on kaikki se data, mitä minun elämääni sisältyy.

Elokuvakerho Monroe esittää: Andrei Rublev Tampereen Arthouse Cinema Niagarassa 1.4.2026 klo 18. Lisätietoa täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua