Liisa Louhelan Mies joka aurinkoa sylissään on biofiktiota parhaimmillaan

Kuva: Antti J. Leinonen / Otava

Arndt Pekurinen (1905–1941) oli pasifisti ja rauhanaktivisti, nykytermein legenda jo eläessään, joka kuuluu yhtä lailla rauhanliikkeen kuin Suomen sotahistorian kuvastoon. Pekurinen oli vaatimattomissa oloissa kasvanut savolaispoika, joka päätyi ”savolaisten Amerikan”, Kotkan, kautta Helsinkiin sekalaisiin autonkuljettajan töihin. Opinhaluinen poika oli Raamatun, Leo Tolstoin ja Arvid Järnefeltin avulla perehtynyt pasifistiseen ajatteluun ja rauhanliikkeiden ideologioihin.

Liisa Louhelan teos ei ole varsinaisesti Pekurisen elämänkerta, vaikka se seuraa tarkasti kohteensa elämänvaiheita. Tapahtumien kuvaus keskittyy Pekurisen tärkeisiin elämänvaiheisiin: Kotkassa tehtyyn päätökseen kieltäytyä totaalisesti aseista, ajautumiseen rauhanliikkeeseen Helsingissä sekä joutumiseen kansalliseksi silmätikuksi ja lopulta traagisiin loppuvaiheisiin jatkosodan alussa.

Mies joka kantoi aurinkoa sylissään (Otava, 2026) edustaa biofiktiota parhaimmillaan. Se perustuu tarkkaan, kattavaan, osin autenttiseenkin lähdeaineistoon, mutta keskiössä on koko ajan ihminen Arndt Pekurinen ajatuksineen, tunteineen ja valintoineen, ympäristössä, jota Louhela kuvaa niin ikään vakuuttavan uskottavalla ja luontevalla tavalla. Louhelan teksti kuvaa tapahtumien taustaympäristöjä, kaupunkia ja sen pieniä yksityiskohtia, luonnon kiertokulun vaihteluita, valoja ja varjoja kauniisti mutta pelkistetysti ja jopa eteerisesti; juuri sillä tavalla, joka antaa tilaa kirjan ihmiskuvaukselle.

Louhela ei nosta Pekurista sankarin tai marttyyrin jalustalle, vaan kohtelee häntä kuin ketä tahansa lähimmäistä tulee kohdella, vertaisenaan. Sinuttelumuoto kerronnassa korostaa intensiivistä kuuntelemista, havainnointia ja pyrkimystä ymmärtää asioita pintaa syvemmältä.

Arndt Pekurinen on kerronnan keskiössä ja häntä ympäröivät lähipiirin henkilöt: perhe, Otto-veli ja ystävät rauhanliikkeessä. Takaumat lapsuuteen, lämpimään äitisuhteeseen ja kompleksiseen isäsuhteeseen korostavat nuoren miehen henkistä kasvua ja itsenäistymistä.

Kirja alkaa Louhelan ja Arndt Pekurisen pojan Jussin tapaamisen ja keskustelun kuvaamisella. Jussi on lähemmäs 90-vuotias eikä hän koskaan oppinut isäänsä tuntemaan. ”Tyhmä, se oli tyhmä”, on Jussin arvio isänsä ehdottomuudesta, joka johti lopulta teloitukseen rintamalla.

Miehiä ja aatteita

Millainen oli mies, joka vakaumuksensa ehdottomuuden takia oli valmis uhraamaan elämänsä ja sen myötä jättämään vaimonsa ja kaksi pientä lasta? Liisa Louhela ei pyri antamaan tarkkaa vastausta kysymykseen, eikä varsinkaan selittämään tai tulkitsemaan Pekurisen ajatuksia, tunteita tai mielenliikkeitä. Auttaa ymmärtämään, se on tärkeää, ja ehkä sen pidemmälle ei kannata edes pyrkiä.

Tapahtumien kuvauksessa liikutaan aluksi 1920-luvun lopun Kotkassa ja Helsingissä, jossa Pekurinen veljensä Oton kanssa löytää töitä kuljetusliikkeen autonkuljettajina. Otto on turvallinen isoveli, joka ymmärtää veljensä ihanteellista ajattelua, mutta käytännön miehenä yrittää myös muistuttaa veljeään elämän realiteeteista.

Helsingissä Arndt ajautuu rauhanliikkeen kärkihahmojen Felix Iversenin ja Aarne Selinheimon tuttavuuteen ja sitä myöden rauhanjärjestöjen johtotehtäviin. Iversen on Helsingin yliopiston matematiikan apulaisprofessori ja Selinheimo puolestaan insinööriopintoja yritellyt oman tiensä kulkija, pölynimurikauppiaanakin itseään elättänyt. Iversen on enemmänkin tolstoilainen perinteinen pasifisti, kun taas Selinheimo on maailmanvallankumousta tavoitteleva anarkismiin kallellaan oleva tulisielu.

Pian ujo maalaispoika huomaa olevansa rauhanliikkeen johtotehtävissä, puheitakin hän joutuu kauhukseen pitämään. Uskonnollinen ja raitis nuorukainen tutustuu myös työläisnuorten huvielämään tanssipaikoissa, iltamissa ja salakapakoissa, joissa hänen tanssitaitonsa puhkeaa kukoistukseen. Ja tästä ympäristöstä löytyy myös Sanni, tuleva puoliso ja Oton ohella toinen tukipilari elämän pyörteissä ja koettelemuksissa.

Ohrana vahtii

Aika on totisesti vaikeaa Arndtin kaltaiselle vakavalle idealistille. Yleisessä mielipiteessä rauhanliike yhdistetään kommunismiin ja muihin isänmaanvastaisiin liikkeisiin. Arndt on Etsivän keskuspoliisin ja sotilasviranomaisten seurannassa jo senkin takia, että hän on kieltäytynyt kutsunnoista ja on niin muodoin lain edessä sotilaskarkuri. Kun hän lopulta ilmoittautuu kutsuntaviranomaisille, alkavat koettelemusten vuodet. Koska hän kieltäytyy kaikesta puolustusvoimien alaisuudessa tapahtuvasta toiminnasta ja jopa sotilasvaatetuksesta, seurauksena on useita vankeustuomioita.

Kansainvälistäkin Julkisuutta Arndt Pekurinen saa Lex Pekuriseen johtaneesta lainsäädäntöhankkeesta, joka vuonna 1931 mahdollistaa siviilipalveluksen aatteellisesta, ei pelkästään uskonnollisesta vakaumuksesta. Hankkeen kansainvälinen julkisuus on poikkeuksellista; puolustusministeri Juho Niukkaselle jätetyn vetoomuksen allekirjoittaa muun muassa Albert Einstein.

Jokainen yksinään maan sydämellä…

Lex Pekurinen jää teoksessa maininnan varaan. Tämä vain korostaa Liisa Louhelan pyrkimystä keskittyä Arndt Pekuriseen ihmisenä, pyrkimystä ymmärtää, miksi kävi niin kuin kävi. Pekurisen voi hyvin kuvitella nousseen maallisen yhteiskunnan normien yläpuolelle, mutta vain siltä osin kuin kyse on toisen ihmisen tappamisesta millään varjolla, edes kansallisen puolustuksen nimissä. ”Kun ihmisiä ei syödä, on niitä turha teurastaa” – Jonathan Swiftin lause esiintyy kirjassa pariinkin otteeseen.

Anarkisti, vallankumouksellinen, kiihkoilija tai kansanvillitsijä hän ei ollut. Vain omassa mielessään hän on ehdoton:

”Minä olen sitä mieltä, että jokainen tehköön omat ratkaisunsa. Jokainen maksaa niiden hinnan kuitenkin itse. Tiedän vain sen, että minulla on tämä oma tieni ja muilla voi olla omansa.”

Kun Sanni viittaa omiin lapsiin, Säteeseen ja Jussiin: ”Entä nämä? — Nämä tarvitsevat isänsä”, Arndt ei vastaa, vain mielessään ajattelee: ”Kaikki lapset tarvitsevat.” Päätös on tehty ja pitää.

Sanni ymmärtää, ehkä. Kun Arndt joutuu aseistakieltäytyjänä vankilaan syksyllä 1939, Sanni kirjoittaa hänelle viestin:

”Ei mitään peltoa raivata, ei mitään maata pelasteta, ellei ole rohkeita edelläkävijämiehiä, jotka uhkaavat vastuksia, teoillaan tavoittavat tietä rauhaan.”

Syvästi uskonnollinen mies haluaa elää muutoin tavallisen ihmisen tavallista elämää. Hän on syvästi kiintynyt vaimoonsa ja lapsiinsa sekä veljeensä. Elämä on niukkaa, mutta toimeen tullaan kuten noina aikoina oli pakko.

Loppu häämöttää

Vääjäämätön loppuratkaisu lähestyy sodan kumun kuuluessa ympäri Eurooppaa ja muutakin maailmaa 1930-luvun lopulla. Talvisodan puhjettua Arndt kieltäytyy palveluksesta ja tuomitaan vankeuteen. Tätä vaihetta kirjassa sivutaan lyhyesti. Loppuratkaisu koittaa 5.11.1941 jatkosodan alkuvaiheissa. Arndt komennetaan Suomussalmen rintamalle. Kieltäydyttyään edelleen pukeutumasta sotilasvaatteisiin ja tarttumasta aseeseen hänet tuomitaan paikalla ammuttavaksi. Ratkaisu ei ole yllättävä Arndtinkaan mielestä: ”Lopetetaan turhat puheet”, sanot väsyneenä. ”Tapettavaksihan te minut tänne toitte.” Elämä päättyy 26 vuoden iässä.

Liisa Louhela on kirjoittanut kauniin kirjan pienestä ihmisestä, joka eli suuren ihmisen elämän, miehestä, joka lopulta uhrasi oman elämänsä ihmisyyteen kuuluvan perusarvon puolesta. Maailma on kova ja armoton eivätkä yhteiskunta ja sen turvaksi tarkoitetut normit aina anna mahdollisuutta ehdottomille oman tien kulkijoille.

Mutta ehkä on niin, että maailma ja yhteiskunta tarvitsevat valon tuojia, jotka pitävät yllä liekkiä ihmisyydestä, monien mielestä illuusiota sellaisesta. Arndt Pekurinen kantoi ihmisyyden aurinkoa sylissään.

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua