Kuva: Yle
TELEVISIO | Turkkilainen etsivä kuvaa Istanbulin poliisin murharyhmän työtä. Ikmen on vähän kuin turkkilainen Columbo: viaton ulkonäkö harhauttaa.
”Sarja ei satsaa uskottavuuteen.”
Turkkilainen etsivä (2023) kuvaa Istanbulin poliisin murharyhmän työtä, ja jo uusi tapahtumaympäristö on virkistävää; niin laadukkaita kuin esimerkiksi brittisarjat ovatkin, joskus niihinkin kyllästyy.
Sarjan tähti on persoonallinen ja jo iällä oleva komisario Çetin Ikmen, joka rakastaa isoa perhettään suuresti – melkein yhtä paljon kuin työtään. Ikmen on vähän kuin turkkilainen Columbo: viaton ulkonäkö harhauttaa.
Sympaattinen komisario saa ihmiset puhumaan vihjailemalla, imartelemalla ja tekeytymällä tietämättömäksi. Hän yrittää opettaa kärsivällisyyttä myös uudelle kollegalleen, Lontoosta tulleelle Mehmet Süleymanille.
Murharyhmän uusi vahvistus on asunut Britanniassa lähes koko ikänsä ja hänellä on ongelmallinen suhde turkkilaisen isänsä kanssa. Lisäksi häntä vaivaa entisen tyttöystävän Leylan tapaus. Tutkivana toimittajana työskennellyt Leyla oli päässyt Istanbulissa ison jutun jäljille, kun joutui auto-onnettomuuteen ja loukkaantui pahasti. Süleyman ei usko tapauksen olleen vahinko.
* *
Poliisilaitoksena esitetään Turkin postin pääkonttori, osmanien aikainen rakennuskaunotar, jonka toimistohuoneita on tähän tarkoitukseen sisustettu vanhanaikaisen viihtyisiksi. Sarjan miljööt ovat ylipäätään mielenkiintoisia ja näyttävät Istanbulia turistikohteiden ulkopuolella.
Jokaista murhaa tutkitaan parin jakson verran, ja muilta salaa Süleyman selvittää lisäksi omia asioitaan koko ajan. Sarja ei satsaa uskottavuuteen.
Roolihenkilöt ovat mielenkiintoisia, ja näyttelijät tekevät työnsä hyvin, mutta hahmot jäävät kuitenkin pelkiksi kuoriksi. Mitä pidemmälle sarja ehtii, sitä enemmän se nakertaa.
Katsojalle tarjotaan peruspoliisidraamaa, joka ei kovasti hetkauta. Monikansallisissa yhteistöissä yritetään miellyttää vähän kaikkia. Lopputulos on kaikesta yrityksestä huolimatta haalea, eikä sen paremmin englantilainen, amerikkalainen kuin turkkilainenkaan.
Ärsyttävää on myös englannin kielen käyttö silloinkin, kun siihen ei ole mitään syytä.
* *
Çetin Ikmenin hahmo perustuu Barbara Nadelin kirjasarjaan, jossa on jo 17 osaa. Suomeksi niistä on ilmestynyt neljä ja ne ovat tutustumisen arvoisia, jos charmantti komisario alkaa kiinnostaa enemmänkin.
Sarjan turkkilainen tuotantoyhtiö Ay Yapimi on kotimaassaan alan menestyneimpiä ja kansainvälisimpiä, ja resurssit näkyvät: kuvaus ja kaikki muukin tekninen tuotanto on ensiluokkaista.
Mukavia ovat sarjan kissat. Niitä on ”hiiririkososaston etsivinä” poliisilaitoksella, konttoreissa ja ravintoloissa lemmikkeinä ja vilauksina pitkin matkaa vähän joka paikassa – aivan kuin Istanbulissa oikeastikin.
Leena Reikko
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Parasta juuri nyt (13.3.2026): Katsojan taivas, Verneri Pohjola & RSO, Riiko Sakkinen, Study for Life, Talvikappeli
Seppo Metso on tuijotellut maalauksia, lumoutunut Joel Haahtelan kirjasta ja kuunnellut Verneri Pohjolaa.
Parasta juuri nyt (12.3.2026): Kalojen aika, vankiloiden vastaanottolehdet, Lantlôs ja mikrogenremusiikki
Anni Kanniaista kiehtoo jungilaisuuden ja esoterian suhde, 1900-luvun rikoshistoria ja ruusukvartsinvärinen post black metal.
Parasta juuri nyt (11.3.2026): Pentti Kaskipuro, Karalis, Angine de Poitrine, Indonesia, Libristo
Mikko Saari on käynyt taidemuseossa ja sardinialaisessa kahvilassa, kuunnellut matikkarokkia, pelannut lautapelejä ja ostanut kirjoja.
Parasta juuri nyt (10.3.2026): Kulturhuset Fiini, Lauluja rikosrekisteristä, Sadannella sivulla kuolee koira, Aftonbladet, Kulttuuriykkönen
Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Leena Reikko innostui Porista ja Ruotsista.





