Hybridivaikuttamisen varjossa – ”Median kuluttajalla on vähän välineitä mediavyöryn hallitsemiseen”

Mathieu Kassovitz sarjassa Le Bureau. Kuva: Yle Kuvapalvelu

Suosittua ranskalaista vakoilusarjaa Le Bureau, vakoojaverkosto (ransk. Le Bureau des Legedendes, 2015-2020) on pidetty kaikkien aikojen mahdollisesti parhaana ranskalaissarjana. Mathieu Kassovitzin tähdittämän sarjan todentuntuisuuden taustalla on, että se perustui entisten agenttien kokemuksiin.

Le Bureau oli ainakin itselleni vavahduttava kokemus myös siinä mielessä, että sen jälkeen huomasi entistä selvemmin kyseenalaistavansa omia selkäydinreaktioitaan esimerkiksi sabotaasien syyllisten osoittamisessa.

Harhauttaminen on monikerroksista, ilmeinen saattaa olla pettävää. Todellisuus ei ole aina miltä näyttää. Samalla sarja on hieno kuvaus modernin ihmisen henkisestä juurettomuudesta ja identiteetin häilyvyydestä.

* *

Suojelupoliisissa pitkän uran tehnyt ja aiemmin esikuntapäällikkönä toiminut Saana Nilsson nimeää uudessa kirjassan Suojeluenkeli (Gummerus, 2026) Le Bureaun yhdeksi sarjoista, joissa tiedustelua kuvataan todenmukaisesti. Nilsson kertoo kirjassaan, että Le Bureau oli myös useiden supolaisten suosikkisarja.

Saana Nilsson on kirjassa korrekti entistä työnantajaansa kohtaan. Sen sijaan hän tuo esiin Supoon kohdistuvia paineita ja myös pyrkimystä Supon poliittiseen ohjailuun.

Hän myös kuvaa vaikuttavasti henkisen ilmapiirin kaventumista Suomessa Ukrainan sodan alkamisen jälkeen. ”Suomeen syntyi vähä vähältä pelon yhteiskunta ja keskustelukulttuuri, jossa eniten tilaa saivat uhkaavimmat arviot ja näkemykset”, hän kirjoittaa.

Saana Nilsson. Kuva: Gummerus

* *

Olin itse talven 2021–2022 poissa Suomesta, Espanjan Valenciassa, ja kun keväällä palasin Suomeen, ilmapiirin muutoksen saattoi aistia, oli kuin olisi palannut sotaa käyvään maahan. Espanjassa ilmapiiri sodan alettua oli ollut aivan toinen, huolestunut toki, mutta pitkä itäraja saa Suomessa ajatukset uusille kierroksille.

Saana Nilsson kirjoittaa, kuinka aiemmin Supoa oli kritisoitu siitä, että se maalaili liian synkkiä uhkakuvia, mutta ilmapiirin muuttuessa haluttiinkin lisää uhkakuvia ja pelottavampia skenaarioita. Moitittiin, että Supo ei ota uhkia kyllin vakavasti.

Aiemmin, kun talous ja turvallisuus olivat valtionjohdon päätöksenteossa vastakkain, talous oli usein asetettu edelle: ”Ukrainan sota muutti tilanteen, ja turvallisuus saikin maksaa mitä tahansa.” Tilanne ei ollut Nilssonin mielestä tasapainoinen: ”Rahaa olisi voitu ohjata lasten ja nuorten hyvinvointiin tai kriittisen infrastruktuurin suojeluun.”

Kirjassa Saana Nilsson esittää myös vahvaa kritiikkiä median toiminnasta Ukrainan sodan alkamisen jälkeen. Media näyttää aika vaisusti tarttuneen hänen kirjansa tähän puoleen. Yle kuitenkin antoi hänen näkemyksilleen näyttävästi tilaa Jesse Mäntysalon jutussa (Saana Nilsson oli 17 vuotta Suomen salaisimmassa työpaikassa).

Venäjän hybridivaikuttaminen on tietenkin myös Saana Nilssonin mielestä todellinen uhka ja se on tärkeä huomioida, mutta hänen mukaansa media edisti omalla toiminnallaan hybridivaikuttamista: ”Minkä tahansa kalastaja-aluksen kapteeni kelpasi antamaan lausuntonsa kaapelivauriosta ja siitä, voiko kerrostalon kokoisen laivan komentosillalta huomata, jos ankkuri putoaa mereen.”

Taustalla vaikuttivat myös median taloudelliset intressit: ”Putinin ja Venäjän pelko toi paljon klikkauksia ja lukijoita.” Karmaiseva ajatus sinällään, että Venäjän pelko on myös vetävä mediatuote tilanteessa, jossa ihmiset ovat muutenkin ahdistuneita ja peloissaan, ja tarvitsisivat monipuolisia välineitä omaan mielipiteen muodostukseensa.

Nilsson pitää ensiarvoisena, että Venäjän valtion toiminta osataan erottaa muusta kiusanteosta tai vahingosta: ”Muuten on vaarana, että ajaudumme tilanteeseen, jossa emme enää kykene havaitsemaan kaikelta kohinalta todellista valtiollisen Venäjän aktiviteetin nousua emmekä osaa varautua siihen ennakoiden ja oikea-aikaisesti.”

* *

Media oli osa yhteiskunnan kaventunutta henkistä liikkumatilaa. Kuitenkin samaan aikaan useiden medioiden ulkomaantoimitukset tekivät erinomaista journalismia ja avasivat kriisiä suomalaisille. Mainittakoon esimerkkeinä vaikka aiemmat Moskovan-kirjeenvaihtajat Heikki Heiskanen (YLE) ja Jenni Jeskanen (Helsingin Sanomat), joiden ammatillista otetta kovissa paineissa saattoi vain ihailla.

Median kuluttajalla on vähän välineitä mediavyöryn hallitsemiseen. Mediakriittisille ohjelmille olisi näinä aikoina sosiaalinen tilaus, mutta ne huutavat poissaolollaan. Yle on kuitenkin perustanut ”verifiointitiimin” tiedon todenperäisyyden ja dokumenttien aitouden vahvistamiseksi.

Mediakriittisen ohjelman tekeminen ei olisikaan helppo juttu näinä aikoina, kun taloudellisissa vaikeuksissa olevat mediat myös kilpailevat keskenään. Media on kuitenkin julkinen toimija siinä kuin poliitikot ja viranomaiset, siten sen tulisi olla myös kriittisen tarkastelun kohde.

Yle lopetti hämmentävästi kuin seinään vuonna 2024 Rosa Kettumäen luotsaaman Viimeinen sana -ohjelman, jota lähetettiin kaksi vuotta. Ehkä myös ajan hengellä oli vaikutusta ohjelman katoamiseen kuvaruuduilta.

* *

Saana Nilsson kirjoittaa, että hänen suurin pelkonsa ei ole ollut häntä vainonnut stalkkeri, vaan se, että maailma tuntuu olevan vinossa ja aivomme oudossa asennossa: ”Kaikkein eniten minua pelottaa suomalaisen yhteiskunnan polarisaatio, mustavalkoinen ajattelu ja jakautuminen meihin ja muihin. Pelkään, että tuhoamme tämän yhteiskunnan ja kulttuurin itse. Pelkään, että kykenemme siihen.”

Samaa viestiä demokratian uhanalaisuudesta tulee nyt eri suunnilta, esimerkiksi eteläafrikkalaisen professorin Kevin Durrheimin toimesta (HS, Mari Manninen, Kahtiajako tappaa demokratiaa, 27.2.2026). Hän paikallistaa polarisaation ongelmat erityisesti sosiaaliseen median ”mielipideryppäisiin”. Esimerkiksi maahanmuuton vastustaminen, kulttuurin pitäminen elitistisenä ja ilmastonmuutoksen kyseenalaistaminen kytkeytyvät samaan ryppääseen.

Elämme todeksi totuuden jälkeistä aikaa, jossa Saana Nilssonin sanoin ”keksitään mieluummin omaan ajatteluun ja maailmankuvaan sopivia faktoja”. Mielestäni ongelma läpäisee laajasti julkisen yhteiskunnan. Erilaiset ”narratiivit” etsivät sijaa ihmisen tajunnassa, vaikka hänen tulisi itse saada luoda oma käsityksensä, narratiivinsa.

Kun totuuden muuntelusta on tullut arkipäiväistä, ehkäpä mediaevoluutio on vaivihkaa kehittänyt kansalaisille hienovaraisen ymmärryksen, ettei puheita ole tarkoituskaan ottaa vakavasti. Demokratian kannalta ongelmallista sekin.

Bertolt Brecht muistuttaa hautojen takaa runossaan Oppimisen ylistys (Lob des Lernens, 1931), että ”älä usko kuulopuheisiin/ota selvää/ mitä itse et tiedä/ sitä et tiedä”. Hyvää virittäytymistä tähän ovat niin Le Bureau, vakoojaverkosto -sarja kuin Supon entisen esikuntapäällikön Saana Nilssonin näkemykset ajatusvinoutumistamme.

Jari Paavonheimo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua