Suomen myydyin lastenkirja, ihminen ja muunlajiset

Kuva Laura Latvalan Pikku-Marjan eläinkirjan kannesta.

Vuonna 1947 ilmestynyt Laura Latvalan Pikku-Marjan eläinkirja saattaa edelleen olla Suomen myydyin lastenkirja. Kirjaa on myyty yli 300 000 kappaletta ja siitä on otettu reilusti yli 30 eri painosta. Kärkipaikalle on tosin hivuttautumassa muitakin ehdokkaita (ääni- ja e-kirjat mukaan lukien): ainakin Mauri Kunnaksen kuvakirjat (Koiramäen Suomen historia, Seitsemän koiraveljestä) sekä Carl-Johan Forssén Ehrlinin maailmanmenestys Kani joka tahtoi nukahtaa.

Pikku-Marjan eläinkirja saavutti valtavan suosion 1940- ja 1950-luvuilla. Sitten myyntiluvut pienenivät, kunnes Marjatta Meritähden säveltämä Pikku-Marjan eläinlauluja (1980) nosti kirjankin joksikin aikaa uuteen suosiobuumiin.

Pikku-Marjan runot on järjestetty aakkosittain. C-kirjaimen kohdalla kana sanoo cot, cot, deessä tilli on dilli ja äffässä pääskysen lentoa kuvataan sanalla fiuu. Moni runo alkaa sopivalla erisnimellä (b niin kuin Bonzo) tai eläimen ääntelyllä (r niin kuin röh). Helga Sjöstedtin nykymakuun ehkä liiankin söpöstelevässä kuvituksessa on aina runoa kohden kaksi kuvaa, suurempi värillinen ja pienempi mustavalkoinen.

* *

Kirjan päähenkilöitä ovat maatalon eläimet. Tapahtumapaikka on kesäinen maalaisidylli, jota häiritsevät pienet seikkailut ja kommellukset. Oikeasti elämä oli sotien jälkeen ankeaa, köyhää ja kaukana idyllistä. Ruoka oli kortilla. Eläimiä oli pakko kasvattaa ravinnoksi niin maalla kuin kaupungissakin. Runojen Niku-possu ja Lumikki-lehmä olivat ilmeisesti Latvalan perheen todellisia kotieläimiä.

Professori Juhani Niemen tulkinnan mukaan säröjä kirjan idylliin muodostaa toistuva pakenemisen motiivi. Pikku-Marja on täynnä pahantekoon yrittäviä elukoita. Kanoja kutsuu naapurin kaalimaa; Vellamo-vasikka karkaa karsinasta; äkäinen vuohipukki rikkoo aitansa. Etanatkin yrittävät kiivetä dillin vartta ylös päin, mutta lentoon pääsevät vain pääskyset, kärpäsmuori sekä eräs koppakuoriainen.

(On kiinnostavaa vertailla kolmea koppakuoriaisrunoa eri vuosikymmeniltä. Pikku-Marjan koppakuoriainen lentelee hupaisasti ja huolta vailla nauttien kastetta, mettä ja hunajaa. Laura Ruohosen 2020-luvun kiitetyn Otus opuksen koppikset viettävät pahantekokekkereitä sekä talossa [”pussit pursuu kakkaa, eikä pelmeneitä”] että puutarhassa. Ellan ja Aleksin MC Koppakuoriaisen melko toisteisen sanoituksen vuodelta 2004 voi palauttaa mieleensä täältä.)

Karkumatkat päättyvät järjestään surkeasti. Niku-porsas pinkaisee lätin oven raosta ulos ja laukkaa iloisena yli peltojen ja halki purojen. Lanka-ansa porkkanasyötteineen päättää karkumatkan lyhyeen. Pelle-pässi puskee veräjänsä auki ja säntää rantaan kiehuvaa pyykkipataa kaatamaan. Pässi palaa aitaukseensa lannistettuna: ”Palaneita koipiansa, Pelle nuolee tuskissansa.” Possu ja pässi kapinoivat hetken ihmisen käskyjä vastaan ja kirmailevat villinä ja vapaana. Sitten ne palautetaan ruotuunsa.

1940-luvun ruokapula näkyy runoissa epäsuorasti runsauden ilosanomana, kymmenkiloisina nauriina, makeana maitona ja herkullisena hunajana. Pullea porsas temmeltää kukkapellolla. Kuvissa ilakoivat myös munivat kanat, takapuolivankat ankat sekä hyvin syöneet kissat (ruokaa on!). Makeata riisivelliä riittää yöllä kattilalle hiipivälle hiirulaisellekin (sittemmin maha pullollaan). Pula-aika halutaan unohtaa.

Toisaalla Otto-poika menettää kolme lemmikkikaniaan nuhan, koiran popsinnan ja karkumatkan seurauksena. Runo kertoo tapahtuneen kylmän toteavasti: kanien kasvatus ruuaksi oli yleistä sota-aikana ja vielä sotien jälkeenkin.

* *

Lastenkirjallisuudessa eläimet kuvataan usein antropomorfisina, ihmisen kaltaisina. Eläinten inhimillistäminen näkyy Pikku Marjan eläinkirjassa selvimmin R-runossa (röh, röh, sanoo isosika), jossa isosika ihmettelee possujen kehnoa ruokahalua. Eilinen tossujen kastuminen oli aiheuttanut pikkupossuille kamalan nuhan, johon kuvan mukaan oli jo saatu lääkkeeksi nuhatippoja. Paimentytön perässä kulkeva Ulla-karitsa ei puolestaan ole ”mikään tuhma lapsi”: hän tyytyy syömään vain ruohoa, ”kukkia ei polekaan, niitä poikki napsi”. Kiltteyttä ja hyveellisyyttä korostava Ulla-runo oli lapsena inhokkini koko kokoelmasta.

Lumikki-runossa lehmää varoitetaan ”villitystä” käytöksestä, emännän puskemisesta ja aitojen kaatelusta. ”Käytös siivo ja hillitty /sopii lehmälle.” Professori Niemi pitää Pikku-Marjan maailmankuvaa ihmiskeskeisenä. Eläimet alistetaan ihmisen tarpeille, joissa joka elikolla on oma luonnollinen paikkansa. Ihmisen ja eläimen omistaja–omistettava-suhdetta ei kyseenalaisteta. Suhteen tiivistää näppärästi Niku-runo: ”Ei vikkelä viisasta voita.”

Kolme neljästä suomalaisesta kuului sotien jälkeen maaseutuväestöön. Tyypillinen maatila oli pienviljelmä, jossa pidettiin kotitarpeiksi monia eri kotieläinlajeja, korkeintaan muutamaa kutakin. Pienissä yksiköissä eläimiä oli helpompi kohdella yksilöinä. Pikku-Marja ruokkii T-runon kuvassa kananpoikia kauranjyvillä (”tipu, tipu, tulkaa tänne, olen pieni ystävänne”). Tätä runoa ei olisi kirjoitettu nykyajan broilerikasvattamossa.

Eivät entisajan pikkutilat tietenkään mitään toisenlajisten tai muunlajisten turvakoteja, Saparomäkiä, Tuulispäitä, tai Auroroita olleet. Eläinten kotitarvekasvatus oli kuitenkin tietyllä tavalla rehellistä peliä. Jo lapsena nähtiin, mistä ja miten ruoka pöytään tulee.

* *

Haastattelin tätä kolumnia varten ystävääni, jonka lapsuudenkodissa harrastettiin hyvin pienimuotoista eläinkasvatusta vielä 1960- ja 1970-luvuilla. Monenmoista elikkoa siellä piisasikin: pässit Pompulus ja Pampulus ryömivät aidan ali ja seurasivat kouluun menijöitä bussipysäkille; kanat karkasivat kotipihlajaan ja niiden jätökset pursuilivat paljain jaloin kulkevien lasten varpaiden välissä; yhtä lammasvauvaa ja toista pikkupossua ruokittiin vauva-aika tuttipullolla. (Sisältövaroitus: herkimpien lukijoiden kannattaa hypätä seuraava kappale yli.)

Naapurin sikalasta liian heikkona hylätty, toista etujalkaansa ontuva Mimmi-possu jäi keskustelusta parhaiten mieleeni. Hän kulki kesän lasten mukana koiranpennun tavoin. Syksyllä huonokuntoinen navetta alkoi olla sialle liian kylmä, eikä mitään muuta sijoituspaikkaa löytynyt. Lapset ohjattiin talon perimmäiseen huoneeseen, mutta Mimmin sydäntä raastava kiljunta kantautui sinnekin. Mimmi onnistui kahteen kertaan karkaamaan teurastamon autosta. Kuka sitä nyt kotoaan haluaisi lähteä. Kolmas pyydystyskerta tuotti lopulta tuloksen. Eläkeikäinen kertojamme, karski mieshenkilö, taisi 60 vuotta myöhemmin tapausta muistellessaan hieman kyynelehtiäkin, mutta sitä hän ei kyllä ikinä tunnustaisi.

* *

Pikku-Marjan eläinkirjalle on pitkään ennustettu vähittäistä katoamista myyntiluetteloista. Kokoelma on kuitenkin pysytellyt sitkeästi mukana kirjakauppojen valikoimissa. Ehkä suurten ikäluokkien (ja nuoremmatkin) isoäidit ostavat kirjaa luettavaksi lastenlapsilleen. Aivan pikkulapsille runojen rytmi, kuvitus ja eläimet saattavat edelleen sopiakin.

Kirjakko ruispellossa –blogissaan Mari Saavalainen kirjoittaa aikuisista, jotka haluavat ”syöttää lapsille sen jonkun kultareunaisen lapsuuden, joka on kenties ollut jo meillekin nostalginen”. Vanhentuneilla lastenkirjoilla voi tehokkaasti tappaa lapsen lukuinnostuksen. Onko Pikku-Marjan runoilla enää mitään yhteyttä lasten kokemusmaailmaan? Tai aikuisten elämään? Ja tarvitseeko olla? Eivät Otus opuksen karhukaiset, aksolotlit tai saimiritkaan varsinaisesti kuulu nykylasten kokemuspiiriin.

Laura Latvalaa pidettiin uransa alussa lahjakkaana runoilijana, jota verrattiin kritiikeissä Aila Meriluotoon. Avioliitto kirjailija Olavi Siippaisen kanssa saattoi tyrehdyttää Latvalan kirjoittamista. Pariskunnalle syntyi viisi lasta. Latvala elätti perhettään mielisairaalan lääkärinä Siilinjärvellä ja Kontiolahdella. Siippaisen luomiskyky hiipui, ja Latvala joutui tukemaan miestään myös ammattinsa puolesta. Latvala ehti kuitenkin kirjoittaa kaikkiaan kymmenkunta runoteosta, kaksi lastenrunokirjaa, muistelmakirjan ja nuortenromaanin. Runokokoelmia myydään nyt antikvariaateissa muutamalla eurolla.

Laura Latvala ja Helga Sjöstedt julkaisivat vuonna 1952 toisen, kiireessä tehdyn tuntuisen lastenrunovihkosen nimeltä Hulivili-kili ja muita lastenrunoja. Kirja ei saavuttanut edeltäjänsä menestystä. Vuonna 1958 päästiin sentään toiseen painokseen.

Pekka Henttonen

PS. Vastaukset johdannon kysymyksiin ovat: 1) Porsas, lehmä, vasikka ja varsa. 2) ”Torilta sen osti Matti.” 3) Juppe-koira. 4) ”Öö, öö, mölyää, härkä sarvipää.”

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua