Kuvat: Aviador / Ari Haimi
KIRJAT | Anne Vuori-Kemilän runokokoelma on ehjä kokonaisuus, jossa yhdistyvät havaintojen tarkkuus, hiottu mutta luonteva ilmaisu sekä vahva inhimillinen lämpö ja läsnäolo.
”Vuori-Kemilän teksti on ilmavaa mutta tarkasti hiottua, voisi sanoa taloudellista.”
ARVOSTELU
Anne Vuori-Kemilä: Kaikki valo mitä täällä on
- Aviador, 2026.
- 94 sivua.
Kaikki valo mitä täällä on -runokokoelman (Aviador, 2026) ensilehdellä Anne Vuori-Kemilä kirjoittaa: ”Omistan nämä runot elämänsä päättäneelle pikkuveljelleni sanoin: Rikkimennyttä valoa lamppu ei korjaa.”
Lukijalle näin annetun avaimen voisi arvella vaikuttavan tekstin vastaanottoon ja lukukokemukseen. Näin ei kuitenkaan ole. Vuori-Kemilän teksti veisi lukijan samaan runomaailmaan ilman omistustakin; runot ovat itsekantavia eivätkä kaipaa selityksiä tuekseen. Omistus pikkuveljelle on kaunis henkilökohtainen ele.
Esikoiskokoelmaan sisältyy kuusi lukua, joiden otsikot avaavat tekstejä ja määrittävät osaltaan myös tunnelmaa: Kaikki valo mitä täällä on, Lukea merkityksiä sieltä täältä, Marraskuu merkitsee meidät omakseen, Jos vain tiedät miten katsoa, Etteikö jotain sittenkin jäisi, Kuin kulkisit vielä täällä ja Laske jo kivi sylistäsi.
Muistot ja kaipaus ovat jatkuvasti läsnä, surukin, vaikka sanallisesti ehkä kätketymmin. Muistoja valaisee aurinko, valo sekä maisemassa että läheisestä ihmisestä loistavana lämpönä ja läsnäolona:
”Kaikki valo mitä täällä on/ tulee sinusta”
Mutta päivää seuraa yö, auringon kumppanina on kuu, kesää seuraa syksy ja marraskuu, lähtö lähenee:
”Pidän sinusta kiinni kaikin voimin,/ työnnän kauemmas kuuta”
Päivät ja yöt seuraavat toisiaan, hämärän keinulauta välissä kunnes:
”Saari ojentuu kuin kivinen nyrkki/ meren aaltoja päin/ rantakallioiden teräviin rystysiin iskeytyvät/ vesimassat ja toiveet”
Nämä muutamat rivit avaavat voimallisesti maailman, jossa muistoja valaisee aurinko ja ihmisestä itsestään välittyvä valo ja lämpö, sellaisen ihmisen, joka vaivatta maailmaan sopi, mutta vain hetkeksi, kuin pisara. Kuin Don McLeanin Vincentissä:
”But I could’ve told you, Vincent/ This world was never meant for one as beautiful as you”
Kokoelman kuvamaailmaan kuuluvat yhtäältä kuin ylös kurottuvina maailmankaikkeuden elementit, aurinko, tähdet ja kuu, mutta toisaalta katse on merkitysten etsimisessä lähipiirissä, luonnossa, kaupungissa, pienistäkin kohteista:
”Liikennevalojen punaiset planeetat/ märällä asfaltilla sykkivät/ ja sammuvat/ sinä kuljet rinnalla/ hengität ilmakehiä/ pimeys on sinussa kevyttä”
Kaipaus, muistot, suru ja yksinäisyyskin piiloutuvat riveille ja niiden väleihin; hautausmaat, ristit, arkut, hiljaisuus:
”Korkeiksi pinoiksi kasautuneet hiljaisuudet/ jättävät ahtaita kulkuväyliä;/ milloin tahansa/ kaatuvat/ varomattoman päälle”
* *
Rohkenen tässä yhteydessä nostaa esiin Eila Kivikk’ahon (1922–2004). Kaipaus menetettyyn Karjalaan, muistot ja kätketty suru olivat hänenkin tuotannossaan läsnä, myöhäisemmässä varovaisesti, kätketymmin, mutta mukana kumminkin. Eivät suoraan riveillä eivätkä niiden väleissä, vaan kyvyssä välittää vahva läsnäolemisen ja myötäelämisen kokemus. Niin nytkin.
Aikaa mitataan valolla ja pimeydellä: kevät, kesä ja pelätty marraskuu. Se julma kuukausi on kaikkialla, sulkee sisäänsä maan, taivaan ja ihmiset. Se on yö, kylmyys, kuun niukka valo, sellainen marraskuu hengittää katujen yllä. Mutta marraskuu päättyy, ”jäin henkiin”. Matka jatkuu, reppu pakataan ja mukaan otetaan lopuksi myös ”hautaa varten kylliksi multaa”.
Vuori-Kemilän teksti on ilmavaa mutta tarkasti hiottua, voisi sanoa taloudellista, jos tällainen määre runouden arvioinnissa sallitaan. Rivit soljuvat rauhallisesti, ilman ylimääräisiä ponnisteluja tai tehokeinoja. Rauhallisen kerronnan päättää useimmiten tiiviiksi punottu oivallus:
”Piittaamaton syksy, julma kevät, niiden lyhyt muisti./ Toisille kukkivat tulppaanit, iirikset, liljat,/ joku näkee mullan.”
Minäkertojan katse on arkipäiväisissä, mutta merkityksellisissä kohteissa; kertojan havainnot nostavat lentoon toivonpilkahduksia, kevään ensimmäiset leskenlehdet, auringon heijastukset, junamatkat. Mutta äkkiä paluu todellisuuteen, jossa Alepa-kassit symboloivat leskenlehtiä, viinanhuuruinen mies bussissa on yksi meistä ja metsä kääntää selkänsä ajovaloille ja yliajetulle ketulle moottoritiellä, pakkasyössä.
* *
Kokoelman päätösosassa koittaa jäähyväisten ja irrottautumisen aika. Kaikkea ei ole ehditty sanoa, mutta muistot on hyvä asettaa niille kuuluvalle paikalle. Aurinko ja sen valo eivät katoa, leskenlehdet nousevat maasta, jänikset loikkivat, vaahtera humisee; piharatamokin muistaa sinut ja meidät. Mutta:
”Ennen kuin katoan sanon tämän:/ laske jo kivi sylistäsi/siinä on paikka ihan muulle…”
Anne Vuori-Kemilän runokokoelma on ehjä kokonaisuus, jossa yhdistyvät havaintojen tarkkuus, hiottu mutta luonteva ilmaisu sekä vahva inhimillinen lämpö ja läsnäolo.
Jukka Ahtela
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Tapahtuminen on pelkkä harhautus – arvosteltavana Markku Paasosen Rikospaikka / Ilmestyskirja
KIRJAT | Palkitun kirjailijan runoproosateos hämmentää ja huvittaa viedessään lukijan kahdelle erilaiselle matkalle. Luvassa on rikospaikkatutkimusta ja eskatologisia näkyjä.
”Maa muistaa kaiken” – arviossa Hanna-Riikka Kuisman Maaperä
KIRJAT | Hanna-Riikka Kuisma osaa kuvata yhteiskunnan rakenteita ja marginaalissa eläviä ihmisiä ja heidän yhteyksiään uskottavasti.
Kirjallista nuorallakävelyä Ian McEwanin tapaan – arviossa Mitä voimme tietää
KIRJAT | Mitä voimme tietää on ajatuksellisesti palkitsevaa, eleganttia tarinankerrontaa, joka kestää vaivatta useamman lukukerran.
Arkea, huumoria ja nautintoaineita – arviossa Suonna Konosen Kadonneen humppakuution salaisuus
KIRJAT | Pääkaupunkiseudulta takaisin Joensuuhun muuttanut Harry Harakka on entinen muusikko ja manageri, joka haluaa uuden ammatin.