Taikuri jättää jäähyväiset – Uriah Heep Tampere-talossa

Kuva: Jani Tuovinen

Uriah Heep Tampere-talossa 22.1.2026.

“Ureaheppi”, toteaa vanhempi herra silmää iskien Tampere-talon käytävällä ystävälleen ja saa tämän nauramaan. Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja Uriah Heep, jos mikä, on rakas lapsi monelle suomalaiselle. Suomalaiset rakastavat Uriah Heepiä, ja siitä todistaa miltei täpötäysi Tampere-talo.

Oma matkani ”Hiipin” parissa alkoi lapsena isän esiteltyä 1970-luvun rockin suurimmat dinosaurukset. Led Zeppelin, Black Sabbath ja Deep Purple kolahtivat välittömästi ikivihreillä jytäpaloillaan ja kiivaalla menollaan. Uriah Heep jyräili menemään vähän samaan suuntaan, mutta onnistui viettelemään paremmin muilla keinoillaan. Kaihoisat mollisoinnut ja yläilmoissa huojuvat laulut loivat mystisen maailman. Siihen päälle vielä Demons and Wizardsin kiehtova levynkansi.

Eniten yhtyeen materiaalissa puhuttelivat simppelit ja tarttuvat melodiat. 1970-luvun jytäbändeistä Uriah Heep on ehkäpä se kaikista kepein ja popein. Urkuri-laulaja Ken Hensleyn korva melodioille ja simppeleille soinnutuksille oli yksi yhtyeen kantavista voimista.

Nyt vuonna 2026 vuodet ovat vierineet. Yhtye on käynyt läpi lukuisia muutoksia ja klassisesta kokoonpanosta mukana on enää Mick Box – paitsi, ettei hän ole mukana kiertueen avauskeikoilla. Tampere-talon käytävillä kaikuu kuulutus: Mick Box lähettää terveisiä ja pahoittelunsa, että on joutunut sairauden takia jäämään kotiin.

Tämä ilman muuta harmittaa, sillä Mick Box on ainoa silta yhtyeen kultavuosiin. Sympaattinen solisti Bernie Shaw on ollut mukana toki jo 40 vuotta, mutta yhdelläkään bändin klassikkolevyllä häntä ei kuulla eikä nähdä. Mick Box on vetänyt omaa Uriah Heepiään urheasti jo 1980-luvun alusta. Vuonna 1982 Mick Box esitteli hard rock -estetiikkaan aiempaa enemmän kallellaan olevan soundin Abominog-albumilla. Taikureiden, sateenkaaridemoneiden ja velhojen sijaan kannessa irvisteli punainen paholaishirviö.

Tähän samaan hard rockimpaan sapluunaan istuu myös tämän päivän Uriah Heep. Keikalla kuultava materiaali on pääosin 1970-luvun alkupuolelta, mutta yhtye jyrää sen tyrnimmällä otteella. Tämä on hivenen sääli, sillä klassikkoalbumeilla Lee Kerslaken ja Gary Thainin muodostama rytmiryhmä oli runollinen ja dynaaminen. Nykyinkarnaatiossa rytmiryhmästä vastaavat Russell Gilbrook ja Davey Rimmer ovat metallityyppisiä mättäjiä. Teknisesti taitavia jamppoja, mutta tyylitajun ja hienostuneisuuden suhteen kuljetaan eri bussilla.

* *

Uriah Heepin nykyversion vetojuhtana toimii leppoisa laulaja Bernie Shaw. Hänestä huokuu lämpö ja vilpitön rakkaus Uriah Heepiä ja sitä rakastavaa yleisöä kohtaan. Hän tuntuu keikan aikana myös aidosti kaipaavan ystäväänsä Mick Boxia lauteille. Laulu kulkee 69-vuotiaalla kanadalaisella sujuvasti; korkeimmissa kohdissa mennään fiksusti alakerran kautta, eikä revitetä väkisin yli rajojen.

Odotin jännityksellä The Wizardin kaikista kipakinta väliosaa, joka tuotti tuskaa jo alkuperäiselle laulajalle David Byronille. Kireimmän osuuden lauloikin studiossa lopulta basisti ja kappaleen toinen säveltäjä Mark Clarke, joka oli yhtyeessä mukana vain parisen kuukautta. The Wizard on kerrassaan upea kappale ja ansaitusti mukana setissä vielä vuonna 2026. Se nouseekin koko illan parhaaksi palaksi ja saa toivomaan, että yhtye olisi malttanut soittaa enemmän popimpia palojaan 1970-luvulta. Harva ”hevibändi” on yhtä sujuvasti folk kuin Uriah Heep.

Mick Boxin tuuraajana toimi Sam Wood, joka hoiti tonttinsa pätevästi 72 tunnin varoajalla. Hän oli nopeasti omaksunut Boxille tunnusomaisen wah-wah-pedaalin käytön ja kirjaimellisesti toimitti sen mitä piti. Soittajana Wood on toki eri osaston kavereita, ja Boxin tunnusomaisia juttuja on vaikea toisintaa ellei ole soittanut bändissä 55 vuotta.

Keikan keskivaiheilla tunnelmaa halkaisseessa The Magician’s Birthday -progejärkäleessä Wood pääsi ottamaan soolospottia isommin haltuun. Valitettavasti Mick Boxille pedattu tähtihetki tuntui tuuraajan voimin hivenen huonolta ratkaisulta. Katalogista kun olisi löytynyt tilalle 3–4 napakkaa iskusävelmää, kuten viime vuosina setissä roikkunut Rainbow Demon tai Dannyn Käärme-albumilleenkin suomeksi coveroima Look at Yourself. Yleisössä keskittyminen herpaantui ja puhelinten valot syttyivät.

* *

Tampere-talon ison salin akustiikka ja tila on suunniteltu klassiselle musiikille. Tämän huomasi lämmittelijänä toimineen Heavy Pettin -yhtyeen astuttua lavalle. Pakko myöntää, että itselleni entuudestaan tuntematon skotlantilainen yhtye jäi keikan jälkeenkin mysteeriksi. Kappaleet olivat toinen toistaan pitkäveteisempiä rokkipaloja. Pikkuisesta, moppitukkaisesta ja hyörivästä kitaristista tuli elävästi mieleen Ensitreffit alttarilla UK -sarjassa ollut puistattavan takertuva rokkarityyppi Richie. Aamukahvit lensivät nenästä huomatessani internetistä tätä arviota kirjoittaessani, että kyseessä tosiaan on sama tyyppi. Apua!

Jokin parempi lämmittelijä olisi ollut tervetullut ratkaisu. Mieleen hiipi väkisinkin ajatus, että onko Mick Box hävinnyt marjapussissa ja panoksena on ollut lupaus ottaa vanha skotlantilainen porukka mukaan reissuun. Mene ja tiedä. Yhtyeen tylsän rokkaamisen kruunasi vuoroin ilmarumpuja ja ilmakitaraa soittanut laulaja. Rokki on laiskimmillaan silkkaa kidutusta. Viimeisenä biisinä kuultu Mother Earth sai jo puristamaan penkin reunoja.

* *

Äänimaailma parani himpun verran Uriah Heepin astuttua lavalle. Konsertin edetessä Tampere-talon soiva tila söi kuitenkin ilmaisulta jatkuvasti enemmän ja enemmän terää. Volumetaso nousi ja moni piteli korviaan. Pellit ja virveli kimpoilivat pitkin poikin ja alataajuudet olivat harmillista puuroa.

Voin kuvitella kuinka upeasti iso sali soi sille suunnitellun musiikin kanssa. Uriah Heepin laukkakompeista se teki sotkua ja soiton nyanssit huuhtoutuivat mereksi, jonka seassa harmaahapsinen Bernie Shaw johdatti porukkaa kappaleesta toiseen iloisesti tepastellen. Miksiköhän Tampere-talon isossa salissa järjestetään rokkikeikkoja?

Hyväntuuliset välispiikit ja pieni kömmähdys biisiesittelyissä (Bernie oli menossa Gypsyyn ennen aikojaan) pitivät tunnelman rentona. Kaikenlainen pullistelu ja kiusallinen rokkikukkoilu loisti poissaolollaan. Uriah Heepin uralle mahtuu sitäkin osastoa yllin kyllin. Alkuperäinen solisti David Byron (1947–1985) tunnettiin aikamoisena primadonnana ja myöhemmin helvetillisen hankalana puliukkona. Laulajana hän oli kaikesta huolimatta verraton ja Ken Hensleyn kanssa luomansa harmoniat elävät edelleen äänilevyillä. Samanlaisia kipakoita stemmoja ei nyky-Heep enää harrasta, vaikka välillä ääniä lavalla useampi kuultiinkin.

Yhtye ei suotta aikaillut ennalta suunnitellun ja rakennetun settinsä ja encoren kanssa. Ilahduttava Sunrise kuultiin encoren ensimmäisenä siivuna, jota seurasi ehkä liiankin kiireisesti illan päättävä Lady in Black. Väliin olisi maistunut melkeinpä mikä tahansa menopala kultavuosilta.

The Magician’s Farewell -kiertue ei ole kuulemma uraansa lopettavan yhtyeen varsinainen jäähyväiskiertue, vaan jäähyväiset kiertämiselle. Bändi elää ja voi hyvin Mick Boxin hyppysissä ja on urhoollisesti ja säännöllisesti levyttänyt uutta materiaalia (uusin albumi on Chaos and Colour vuodelta 2023). Toivotaan, että Box tulee pian kuntoon ja pääsee nauttimaan mittavan elämäntyönsä parissa vielä niin monta keikkaa kuin kunto kestää.

Jani Tuovinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua