Ella Mettänen. Kuvat: Juho Uusitalo

Suomessa on muisteltu ja analysoitu, kirjoitettu ja elokuvattu erityisesti talvi- ja jatkosotaa. Niitä seurannutta Lapin sotaa ja sen vaikutuksia on käsitelty paljon vähemmän. Saksalaisten läsnäoloajasta Lapissa ensin liittolaisina, sitten vihollisina on kyllä kuultu kertomuksia, ja alueen täydellisestä hävityksestä sodan siellä puhjettua on toki historian lehdiltä luettavaa dokumentoitua tietoa. Silti se on tuntunut jotenkin kaukaisemmalta sodalta. Paitsi niistä, jotka ovat sen kokeneet.

Rosa Liksom on yksi niistä kirjailijoista, jotka ovat kirjoittaneet Lapin sodan ajoista siviiliväestön kannalta. Liksomin näkökulman painopisteenä on naisten kokema sota. Hänen Väylä-romaaninsa (Like, 2021) pohjalta on syntynyt Tampereen Työväen Teatterin, Teatteri Jurkan, Lahden kaupunginteatterin ja Vapaa Teatterin yhteistuotantona näytelmä, jonka esitysvuoro on nyt TTT:n Kellariteatterissa.

Väylä-näytelmässä Kellariteatterin näyttämöllä on ainoastaan Ella Mettänen. Hän on sisäistänyt koko tarinan ja sen henkilöt (sekä eläimet ja luonnon) sieluunsa avaten sen sieltä yleisölle.

* *

Syyskuussa 1944 nuori tyttö lehmineen aloittaa pitkän vaelluksen kohti Tornionjokea, Väylää, ja joen yli Ruotsin puolelle sodalta turvaan. Mukana kulkijoiden virrassa on tuttuja hahmoja sekä omasta että naapurikylistä karjoineen ja nyytteineen. Uusia kulkijoita liittyy letkaan tienhaarasta toisensa jälkeen. Tytön äiti ja setä ovat lähteneet pakomatkalle jo aiemmin. Isä on sodassa. Tytölle tärkein seura ja turva on naapurin Katri. Suuri huoli kaikilla on paitsi omasta, myös eläinten selviytymisestä. Lempilehmänsä Ilonan korvaan tyttö supisee muutkin murheensa.

Näytelmän lavastuksena on luurankomainen, loimella peitetty rakennelma, jonka katsojan mielikuvitus loihtii lehmäksi kuhmuisine ämpäripäineen kaikkineen, ja tarvittaessa muuksikin muuttuvana. Keskiössä on Ella Mettäsen esittämä tyttö vuolaine murrepuheineen sekä vaihtuvat roolihenkilöhahmot. Mettänen on näyttämöllä aivan yksin, enimmäkseen miltei paikallaan, vain muutamia askeleita pienen lavan poikki ottaen tai lehmälavastetta kiertäen. Silti katsoja mieltää vaivalloisen matkan etenevän, uupuneen retkueen saapuvan Väylälle ja ylittävän lautalla Tornionjoen säikkyvän karjansa kera.

Esityksen ensimmäisellä puoliajalla on ajoittain vaikea saada selvää Ella Mettäsen tiheästä puherytmistä, osin siksikin, että hänen on käänneltävä päätään suunnatakseen sanomisensa katsomon eri puolille. Murteelliset ilmaisutkin voivat kuulostaa vallan vierailta. Toisella puoliajalla tarinankulku hahmottuu jostakin syystä paremmin. Aivan uutena tietona itselleni tulee se historiallinen tosiasia, että Lapin sodan jaloista pois pyrkiville suomalaisille oli perustettu Ruotsin puolelle pakolaisleirejä. Olot olivat ahtaat ja hankalat, kulkutaudit levisivät ja ihmisiä kuoli.

Ohjaaja Mikko Roiha on todennut, että asia vertautuu täysin nykymaailman pakolaistilanteisiin. Näytelmä kertoo myös sukupolvien välisistä näkemyseroista, ja hyvin oleellisena teemana on ihmisen ja eläimen välinen suhde.

* *

Ella Mettänen nuorena, mutta sisukkaana huivipäisenä tyttösenä rientää toimesta toiseen sekä hoivaten karjaansa että ratkoen muitakin eteen tulevia ongelmia halki pitkän pakoretken. Matkaan sisältyy syntymiä ja kuolemia, niin ihmisten kuin eläintenkin. Katri-ystävästä on seuraa, mutta huoli toista reittiä kulkeneesta äidistä kalvaa mieltä, ja olo tuntuu orvolta. Ilmenee, että äidin ja tyttären välillä on ristiriitoja. Tytöstä on tuntunut aina, ettei äiti välitä hänestä.

Vaelluksen vaikeuksien keskellä tyttö sanoo sisällään olevan kylmää tyhjyyttä. Iltaiset suvantohetket ovat tytön ainoita rauhaisia tuokioita. Ilona-lehmälle juttelu tyynnyttää mielen ja sulauttaa tytön ympäröivään maisemaan. Sitten jaksaa taas. Ja sodan vihdoin päätyttyä pakolaiset saavat jälleen palata Väylän itäpuolelle Suomeen, ja kaikkien mieliala on hetken valoisampi. Toki se pelottaa, mitä on vastassa; onko koti säästynyt tuholta.

Näytelmän väliajalla Rosa Liksomin Väylän lukeneet kertovat, että näyttämöllä tapahtumat etenevät samoin kuin kirjassa, ainoastaan tytölle tärkeän luontoyhteyden kuvailu puuttuu, ymmärrettävästi.

Näytelmän henkilöiden puheenparsi (Ella Mettäsen suusta tulevana) on ajoittain hätkähdyttävänkin suorasukaista, vai sanoisiko naturalistista, mutta kuten tyttö tarinan loppupuolella tuumaa, eikös sitä joskus saa villisti iloitakin, kaiken kestetyn jälkeen. Elämä on tarkoitettu elettäväksi.

Kulunut vuosi on ollut kasvattava, ja sen kuluessa tytöstä on varttunut neito. Kotitanhuvilla hän saa kokea ensilemmen – ja menetyksen myös. Asiat kotonakin ovat muuttumassa, ja tytön on tehtävä päätös omasta tulevaisuudestaan. Koko vaellusmatkan ajan ja taas kotitilalla navetassa ja muussa työntouhussa tytön päässä pysynyt huivi joutaa nyt nurkkaan, ja hänen hiuksensa heilahtavat vapaina.

Ritva Alpola

Väylä

• Ohjaus, dramatisointi ja lavastus: Mikko Roiha
• Näyttämöllä: Ella Mettänen
• Äänisuunnittelu: Jani Repo
• Pukusuunnittelu ja tuotantoassistentti: Rosa-Maria Perä
• Valokuvaus ja lavastuksen toteutus: Juho Uusitalo

Tampereen-ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa 15.1.2026. Esityksiä 24.4. asti. Lisätietoa täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua