Matti Johannes Koivun Pojanpoika ei huuda, mutta sen ääni resonoi luuytimiin saakka

Kuvat: Texicalli / Jefunne Gimpel

Pojanpoika (Texicalli, 2026) päättää Matti Johannes Koivun seitsemän vuoden mittaisen levytystauon. Välissä Koivu on keskittynyt toiseen työuraansa historianopettajana, ja ehkä juuri siksi levyllä kuuluu poikkeuksellinen ajallinen perspektiivi: kyky katsoa samanaikaisesti taaksepäin ja eteenpäin, yksilön ja sukupolvien mittakaavassa.

Levyn sanoituksissa – ja erityisesti Isänmaa-kappaleessa – on tuttuja langanpäitä lapsuudesta. Niistä ei ole tarkoituskaan saada kirjaimellisesti kiinni, vaan niiden tehtävä on synnyttää tunnelma, jonka ympärille kukin kuulija rakentaa oman valemuistonsa. Tästä epämääräisestä tunnistettavuudesta muodostuu yllättävän turvallinen tunne: kokemus siitä, että muisto voi olla tosi, vaikkei se olisi tarkka.

Alkuräjähdyksessä korventavaa kaipuuta syventävät hienovaraiset mutta vaikuttavat Suvi Isotalon jousisovitukset. Ylipäätään levyn sovituksiin on paneuduttu poikkeuksellisella pieteetillä. Periaatteessa pienet, ihmisen kokoiset laulut puhkeavat ajoittain itseään suurempaan kukkaan. Perinteisten soittimien lomaan asettuvat luontevasti myös syntikat ja rumpukone, eikä mikään tunnu missään vaiheessa päälleliimatulta – kaikki palvelee laulujen ydintä.

* *

Ensimmäisenä singlenä julkaistu Miljoonan euron juttu ei ensikuulemalta vaikuttanut erityisen merkittävältä. Kappale avautuu kuitenkin hitaasti: kuuntelukerrat paljastavat sen syvyyden niin sanoituksellisesti kuin sovituksellisestikin. Se on hyvä esimerkki koko levyn logiikasta – Pojanpoika ei tee vaikutusta välittömästi, vaan kasvattaa merkitystään ajan kanssa.

Kyyhkyt ja Minimivaatimus eivät kappaleina aivan kohoa henkilökohtaisiksi suosikeiksi, ehkä liiankin perinteisinä Koivuina. Molemmissa on kuitenkin yksi tarkkaan mietitty sovituksellinen nyrjähdys, joka rikkoo näennäistä tavallisuutta. Itse asiassa lähes jokaisesta levyn kappaleesta löytyy tällainen pieni mutka, joka naarmuttaa sileää pintaa ja tekee siitä kiinnostavan. Teemallisesti kappaleet jatkavat silti johdonmukaista tutkimusretkeä.

Karhunkaatajat ja Supermies käsittelevät nuoren miehen kasvukipuja ja riittämättömyyden tunnetta mieheksi kasvamisen ristipaineissa. Koivu taittaa nämä aiheet kuin oksat saunavihtaan: omaperäisesti, alleviivaamattomasti ja avoimesti. Lopputulos ei tarjoa valmiita vastauksia, vaan kutsuu kuulijan peilaamaan omaa kasvuaan ja keskeneräisyyttään.

* *

Levyn kepein hetki on Hauska kävely, joka maalaa kuvan lapsuuden parhaista muistoista – niistä hetkistä, joissa vanhempi on aidosti läsnä lapsensa kanssa. Leikki tarttuu, askel kevenee. Tässä kohtaa ei ole edes olennaista, kerrotaanko tarinaa vanhemman vai lapsen näkökulmasta; molemmat ovat yhtä aikaa läsnä.

Päätösraita Parvekkeella katsoo lapsuutta jo selkeämmin vanhemman silmin, mutta peilaa kokemusta ylisukupolvisesti. Se sulkee levyn hiljaisella ymmärryksellä: ajatus siitä, että olemme osa jatkumoa, halusimme tai emme.

Kokonaisuutena Pojanpoika on tutkielma omasta nuoruudesta – ja nuoruudesta universaalisti. Matti Johannes Koivulla on harvinainen taito saada kuulija tuntemaan nostalgiaa omaa mennyttä aikaansa kohtaan, ehkä jopa sellaista utopiaa, jota ei ole koskaan ollutkaan. Juuri siinä piilee levyn suurin voima.

Sami Sankilampi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua