Pehmeyden vastarinta: ”Kun pommit putoavat, kyky tuntea myötätuntoa muuttuu poliittiseksi teoksi”

Bostonissa marssittiin fasismia vastaan marraskuussa 2017. Kuva: Wiki Commons

Maailma tuntuu juuri nyt kovalta. Uutiset puhuvat sodista, väkivallasta ja vallasta, joka liukuu yhä kauemmas ihmisten arjesta ja kokemuksesta. Gazassa tapahtuva kansanmurha ja Yhdysvaltain luisu kohti fasismia, eivät ole vain geopoliittisia ilmiöitä. Ne tihkuvat ihmisten mieleen ja kehoon, arkipäivän ahdistukseksi ja turvattomuudeksi joka puolella maailmaa.

Mutta samaan aikaan tapahtuu jotakin muuta, hiljaisempaa ja siksi toistaiseksi helposti ohitettavaa. Kovuutta vasten nousee pehmeys.

Ihmiset alkavat puhua arvoista, jotka vielä hetki sitten kuitattiin naiiveiksi: empatiasta, hoivasta, solidaarisuudesta, oikeudesta surra ja oikeudesta kieltäytyä. Pehmeät arvot eivät näyttäydy enää heikkoutena, vaan vastarinnan muotona. Kun valtiot puhuvat turvallisuudesta ja voimasta, yksityiset ihmiset puhuvat ihmisarvosta.

Ehkä merkittävintä on se, että yhä useampi uskaltaa sanoa valtiovallalle vastaan. Ei vain kaduilla ja mielenosoituksissa, vaan myös arkisessa puheessa, työpaikoilla, kulttuurissa ja taiteessa. Se on hiljaista vastarintaa: ei suostuta selityksiin, joissa vakaus vaatii epäinhimillisyyttä.

Tässä ajassa pehmeys ei tarkoita pakoa todellisuudesta. Päinvastoin. Se on tapa katsoa todellisuutta suoraan ja sanoa: tämä ei ole oikein, eikä tämän tarvitse olla normaalia. Kun pommit putoavat ja demokratian rajat hämärtyvät, juuri kyky tuntea myötätuntoa ja pitää kiinni ihmisestä itsestään muuttuu poliittiseksi teoksi.

On mahdollista, että elämme hetkeä, jossa kovuus on menettänyt uskottavuutensa. Että voima, joka perustuu pelkoon ja väkivaltaan, paljastuu ontoksi. Tilalle ei ehkä synny heti vastauksia tai ratkaisuja, mutta syntyy jotakin muuta: yhteinen, ehkä vielä hauras mutta sitkeä ajatus siitä, että maailma ei muutu paremmaksi tulemalla kylmemmäksi, vaan rohkenemalla olla inhimillinen.

Se on pehmeä arvo. Juuri siksi se on vaarallinen niille, jotka rakentavat valtaansa kovuuden varaan. Ja tätä arvoa kunnioittavat eivät aio olla enää hiljaa.

* *

Yksityisen ihmisen arjessa maailma näyttäytyy usein sirpaleina. Uutiset tulevat vastaan ohimennen: bussissa puhelimen näytöltä, kahvitauolla puolihuolimattomasti selaten, illalla väsyneenä sohvalla ennen nukahtamista. Otsikot kertovat kriiseistä, sodista, taloudesta ja vallasta, mutta harvemmin siitä, miten nämä asiat asettuvat yksittäisen ihmisen elämään – tai miltä tuntuu elää niiden keskellä päivästä toiseen.

Usein huomaan tietäväni, mitä on tapahtunut, mutta en ymmärtäväni sitä. Tapahtumat seuraavat toisiaan niin nopeasti, ettei ajattelulle jää tilaa. Kaikki on jatkuvasti tärkeää, kiireellistä ja vaativaa, ja silti jokin olennainen jää puuttumaan: kokemus merkityksestä. Se, että asiat asettuisivat osaksi jotakin suurempaa kokonaisuutta, jota voisi hetken aikaa katsoa rauhassa.

Minäkin kaipaan syvempää journalismia. En pelkkää tapahtumien luettelointia tai äänekkäintä reaktiota, vaan rohkeutta ja aikaa kysyä: miksi tämä tapahtuu, miksi tästä puhutaan juuri nyt, ja miksi tällä on väliä? Kaipaan journalismia, joka uskaltaa hidastaa maailmaa sen sijaan, että kiihdyttää sitä entisestään.

Viime syksynä tutustuin nyt noin vuoden ikäiseen uuteen mediaan, Uuteen Juttuun. Se tuntui heti erilaiselta. Ei siksi, että se tarjoaisi vastauksia kaikkeen, vaan siksi, että se antaa luvan pysähtyä. Uusi juttu ei vaadi lukijalta jatkuvaa hereilläoloa ja reagointia, vaan tarjoaa mahdollisuuden ymmärtää. Se kokoaa asioita yhteen, taustoittaa, liittää yksittäiset tapahtumat laajempiin ilmiöihin ja tekee näkyväksi sen, mikä muuten jäisi irralliseksi, etäiseksi tai hämäräksi.

Lukijana en tunne olevani vain uutisvirran loppupäässä, vaan osa ajattelua. Minua ei kiirehditä eteenpäin seuraavaan kohuun, vaan kutsutaan viipymään hetki pidempään yhden aiheen äärellä. Ainakin minulle se on ollut harvinaisen arvokasta tässä ajassa, jossa maailma muuttuu nopeammin kuin oma käsitykseni siitä ehtii päivittyä.

Uusi juttu ei lupaa selkeyttää maailmaa kokonaan, eikä sen tehtävä ole tarjota helppoja vastauksia. Se tunnistaa ymmärtämisen olevan hidasta ja usein keskeneräistä, ja antaa sille tilaa. Se ei niinkään tarjoa hallinnan tunnetta, vaan mahdollisuuden saada maailmasta edes hento ote. Hetken, jossa sirpaleet asettuvat hetkeksi vierekkäin ja maailma tuntuu hieman vähemmän etäiseltä, hieman enemmän hahmotettavalta.

Sami Sankilampi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua