Äänimassaa Ääniwallissa – Hälymusiikin pioneeri Merzbow konsertoi Helsingissä

Masami Akita eli Merzbow. Kuva: Eija Niskanen

Merzbow ja Metsäkirkko Helsingin Ääniwallissa 14.1.2026.

Noise- eli suomeksi hälymusiikki on omanlaisensa, kenties provokatiivinen mutta nykyään useammin meditatiivinen kokemus. Yksi sen keskeisiä kehittäjiä, japanilainen Merzbow, oikealta nimeltään Masami Akita esintyi tammikuun viimaisena keskiviikkoiltana Helsingin Ääniwalli-klubilla.

Musikologi Kalle Kotkajärvi sijoittaa hälymusiikin jonnekin punkrockin, konkreettisen musiikin sekä elektroakustisen musiikin risteyskohtiin. Hälymusiikkia voi tehdä akustisestikin, kuten vaikkapa elokuvassa Jossain on valo joka ei sammu (2025; lue arvio), mutta myös äänitekniikan kehitys on edistänyt lajityyppiä ja on itse asiassa yksi sen keskeinen osa. Näin siitä huolimatta, että hälymusiikin voi tulkita kritiikkinä nykyaikaa kohtaan, siis jonkinlaisena musiikin Nykyaikana ja Metropoliksena.

Japanilainen hälymusiikki lähti kehittymään 1950-luvun loppuvuosina ja on tullut tunnetuksi omana lajityypin osanaan kattonimellä japanoise. Musiikkiliike yltyi välillä niin äärimmäiseksi, että 1970- ja 1980-luvuilla yleisökin oli vaarassa (muutenkin kuin tinnitus-), klubitiloista puhumattakaan, ja monet klubit kieltäytyivät buukkaamasta hälymusiikkipoppoita.

Väitellen huomio siirtyi pois esiintyjien äärimmäisistä tempauksista itse ääneen ja sitä tuottavaan teknologiaan. Tämä korostui Merzbow’n Ääniwallin-konsertissa. Akita seisoi lavalla käytellen itsevirittämäänsä kitarantapaista instrumenttia ja äänensämpläyskoneistoa, eikä ottanut mitään kontaktia yleisöön. Kun konsertti loppui, hän vain lampsi pois lavalta kiittelemättä ja kumartelematta.

* *

Merzbow esiintyi Ääniwallissa tasan tunnin. Kuva: Eija Niskanen

Merzbow aloitti hälymusikin tekemisen 1980-luvulla ja nousi 1990-luvun alussa skenessä isoksi nimeksi. Siitä lähtien hän on esittänyt yhden teoksen konserttejaan (pituus vaihtelee 45–75 minuutin välillä) Japanissa ja ympäri maailmaa. Merzbow on tehnyt myös yhteisesiintymisiä muiden artistien kanssa.

Helsingin-keikka kesti tasan tunnin. Massiivinen äänivalli vaelsi pitkin yleisöä ja tilaa, tärisyttäen myös ruumiillisesti sisältäpäin. Hälymusiikissa ei ole melodiaa, ei tahteja eikä muitakaan kokeellisestakin orkesteri- tai jazz-musiikista tuttuja elementtejä. Valtava massa ääntä yhdistyy eri tavoin, välillä joku toistuva rytmi pumppaa, mutta ei missään tanssittavassa biitissä. Melu tuntuu välillä kirskuvan Tokion junien jarrutusääntä, hammaslääkärin poraa tai teollista jytkettä. Sen voi tulkita monin tavoin: kaupunkisinfoniana, jossa meluisasta suurkaupungista löydetään esteettistä kauneutta, tai kritiikkinä teollistunutta yhteiskuntaa kohtaan. Äänimassan sisällä voi elää ja antaa mielleyhtymien mennä ja tulla – yhtenä niistä jopa pieni ikävystyminen, jos siltä tuntuu.

Esitystä rytmittivät myös valot, joita artisti kontrolloi ja jotka välkkyivät yleisön yläpuolella katossa sinisinä.

* *

Metsäkirkko. Kuva: Eija Niskanen

Ennen Merzbowia esiintyi Metsäkirkko. Kaksimiehinen ensemble suoritti nimensä mukaisesti eräänlaisen uskonnollisen seremonian, jossa sämplätyn ambienttaustan päälle helisyteltiin karjankelloja, töräyteltiin vuvuzelaa ja soitettiin haitaria.

Keikan seremoniallista luonnetta korosti ehtoollisen jako: toinen yhtyeestä kierteli yleisöä jakaen tarjottimelta kuusenoksia. Meditatiivinen, hieman päälle puolituntinen sopi hyvin rauhalliseksi aluksi illalle.

Ääniwalli tilana sopii mainiosti tämän tyylisille esityksille. Nyt esiintyjät, musiikki ja tunnelma olivat tilan mukaisia.

Eija Niskanen, teksti ja kuvat

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua