Häpeä lyö pysyvän leiman – arviossa Marjo Niemen Pienen budjetin sotaelokuva

Kuvat: Heli Sorjonen / Teos

Marjo Niemen romaanin alun paloaukea tuo mielleyhtymän ikoniseen suomalaiseen sotaelokuvaan, Tuntemattomaan. Vaan nyt ei tehdä suurelokuvaa, ihan vain pienellä budjetilla mennään pienten ihmisten ja pienen paikkakunnan selviytymistaistelussa, ja paloaukeana on poltettu liikekeskus.

Pienen budjetin sotaelokuva (Teos, 2025) todistaa jälleen Niemen taidon omien romaanihenkilöidensä mielen ja miljöön kuvaajana. Ei ihme, saihan hänen romaaninsa Kaikkien menetysten äiti (Teos 2017) Runeberg-palkinnon, ja Kuuleminen oli vuonna 2021 Finlandia-ehdokkaana.

Muistan lukeneeni Kaikkien menetysten äitiä niin, että näin tapahtumat koko ajan kuin näyttämöllä, mikä dramaturgiksi valmistuneen kirjailijan teokselle sopiikin. Myös nyt Niemen uusinta romaania lukiessa tapahtumat kulkevat kuvina, ehkäpä juuri pienen budjetin elokuvana.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat teollisuuspaikkakunnalle, jonka paras loisto on mennyt. Takana on aika, jolloin paperitehdas suolsi värikkäitä karamellipapereita itänaapurin karkkien kääreiksi. Vielä kauempana on aika, jolloin kosken partaalle pystytetty ruukki toi omistajilleen vaurauden. Aina on tosin niitä, joille vaurautta ei ole siunaantunut, mutta joiden elanto kuitenkin on ja on ollut tehtaiden ja ruukkien varassa.

Töiden loppuminen tehtaalla on yksi kirjan perheen tragedian syistä. Isä pakenee alkoholiin ja linnoittautuu taloonsa kivien ja radiolähettimiensä keskelle. Äiti kuolee. Veli pakenee jonnekin. Sisko pääsee pois kaupunkiin ja sivistyksen pariin. Tai niin hän ainakin luulee, kunnes palaa ja huomaa, ettei hän koskaan ole ollutkaan mitään muuta kuin se, miksi hänet ja hänen perheensä on lapsuudessa leimattu. Häpeä on ja pysyy.

* *

Niemi etäännyttää välillä päähenkilöään ja kuvaa, kuinka ”eräs ihminen” saapuu paikkakunnalle ja yrittää olla niin näkymätön kuin mahdollista. Paikalliset kuitenkin tietävät, kuka hän on ja tuntevat koko suvun historian niin pitkälle kuin miesmuisti kantaa.

”Me tunnistaisimme sinut milloin tahansa ihmisten joukosta ja tietäisimme heti, mistä sinä tulet ja millainen sinä olet. Se on merkki sinussa, se ei hankaudu irti, ei laimene tai piiloudu.”

Tytär muistaa myös minä-muodossa lapsuuttaan ja selviytymiskamppailujaan ja käy lapsuutta ja aikuisuutta sekoittavaa dialogia omien kokemustensa kanssa seudulla, jossa ei tunteita käsitellä, käsitellään vain terassilaudoitusta ja saaliiksi saatua riistaa.

Traagisia tapahtumia sävyttää hirtehinen huumori, joka ei varsinaisesti kevennä tarinaa, mutta tuo siihen oman ymmärtävän ulottuvuutensa.

* *

Monia kirjoja on kirjoitettu lapsuuden traumoista ja suhteista omiin vanhempiin. Tässä teoksessa kerronta nousee uudelle tasolle etenkin, kun suhteita kehystää tehdaspaikkakunnan yhteiskunnallinen rakenne. Globaali talous kulkee kulkuaan välittämättä ihmisestä, joka sen jalkoihin jää.

Marjo Niemen fiktiivinen paluu vanhalle kotiseudulle on hieno ja monisyinen kuvaus siitä, kuinka teollisuudesta ja maailmantalouden suhdanteista riippuvaisessa yhteisössä syntyy kerrostumia, henkisiä ja aineellisia. Niissä yksilöllä on vähän liikkumavaraa.

Marjatta Honkasalo

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua