Jazzin mestariteos oli vähällä jäädä syntymättä – arviossa Köln 75

Kuva: Wolfgang Ennenbach / One Two Films

Pianisti Keith Jarrett on yksi tunnetuimmista jazzmuusikoista. Hän pääsi 1960-luvun puolivälissä soittamaan muun muassa trumpetisti Miles Davisin kanssa. Sittemmin varsin tuottelias oli Standards-trio basisti Gary Peacockin ja rumpali Jack DeJohnetten kanssa. Jarrettin johtamassa kvartetissa soittivat puolestaan basisti Charlie Haden, rumpali Paul Motian ja saksofonisti Dewey Redman. Noin 40 vuoden aikana Jarrett on soittanut paljon soolokonsertteja, joista monet ovat päätyneet levyille.

Erityisen merkittävä oli Kölnin oopperatalossa tammikuun 24. päivän iltana 1975 soitettu konsertti. Se taltioitiin ja julkaistiin vinyylialbumina, sittemmin cd:nä ja on kuultavissa nykyään myös suoratoistona. Albumista tuli klassikko ja yksi kaupallisesti menestyneimmistä jazzlevyistä ja jazzin historian merkkiteos. Ennätyksellisellä noin neljän miljoonan kappaleen myynnillä siitä tuli kaikkien aikojen myydyin soolojazzalbumi, ja sitä myydään edelleen.

Voisi olla toisinkin. Kaikki ei mennyt niin sanotusti putkeen, vaan oli hilkulla, ettei konserttia olisi soitettu ollenkaan. Mitä tapahtui, sen kertoo Ido Flukin käsikirjoittama ja ohjaama mainio, värikkäiden käänteiden täyteinen elokuva Köln 75. Tarina on kenties yksi kummallisimmista musiikkiaiheisista fiktioelokuvista.

* *

Elokuvan päähenkilö on vielä koulua käyvä, vastavirtaan kulkeva ja energiaa pursuava jazztyttö Vera Branders (Mala Emde), jonka konservatiivinen perhe odottaa tyttäreltä normaalimpaa käytöstä. Sattuma vie Veran jazzklubille, jossa hän kohtaa brittiläisen saksofonistin Ronnie Scottin, jolla on oma jazzklubi Lontoossa. Vera saa haasteen järjestää Scottin triolle kiertueen Saksassa. Yllättävä menestys poikii uusia konsertteja, kunnes käynti Berliner Jazztagessa avaa Veran silmät ja korvat, kun hän kuulee Keith Jarrettin (John Magaro) soittavan. Tälle täytyy saada konsertti Kölniin!

Konsertin järjestäminen ei meinaa saada tuulta purjeisiin. Ajankohta on hankala, ja kysymysmerkki on, miten täyttää toista tuhatta kuulijaa vetävä oopperatalo. Pianonkin on oltava erityinen, kallis Bösendorfer Grand Imperial, mutta se luvataan. Tätä kaikkea varten Vera tarvitsee melkoisen takuusumman, eikä yleisöstä ole tietoakaan.

Vauhdikkaiden vaiheiden jälkeen konserttipäivä koittaa, ja Kölniin saapuvat väsyneinä rahattomat Keith Jarrett ja hänen lakoninen kiertuemanagerinsa Manfred Eicher (Alexander Scheer). Mutta sitten ongelmat vasta alkavat. Kölnin oopperatalossa he löytävät lavalta ehkä musiikkihistorian säälittävimmän flyygelin, pienemmän, huonolaatuisen ja osittain rikkoutuneen harjoituspianon sen sijaan, että siellä olisi ollut heille luvattu täysikokoinen Bösendorfer.

Kun muutenkin vaikeana tunnettu Jarrett uhkaa perua esityksen, Brandes joutuu paniikkiin. Miten saada uusi piano näin lyhyellä varoitusajalla? Peruuntuuko konsertti? Pitääkö tallennusta varten varattu ääniteknikko Martin Wieland (Tonio Schneider) lähettää kotiin? Tiedämme, että konsertti järjestettiin ja Wieland onneksi jäi paikalle.

John Magaro on Keith Jarrett. Kuva: Wolfgang Ennenbach / One Two Films

* *

Draaman kaari on väkevä. Tarina etenee jännityselokuvan elkein mutta siinä on myös kevyttä, jopa leikkisää otetta. Nuorta Brandesia näyttelevän Mala Emden energisestä roolityöstä tulee tarinan kantava voima.

Kerronnallista rakennetta rikkovat kohtaukset, joissa henkilöt tulevat niin sanotun neljännen seinän läpi ja puhuvat kameralle, siis katsojalle. Fiktiivinen toimittaja Michael Watts (Michael Chernus) kertoo musiikkitekniikasta ja pitää kriitikon näkökulmasta mainion miniluennon jazzin historiasta ja Jarrettin kehityskaaresta.

Ajankuva on värikästä, täynnä aikakaudelle ominaisia yksityiskohtia. Kevyet huumeet ja villit juhlat tuovat vaihtelua vapaamielisten, poliittisesti aktiivisten nuorten elämään. Lyhyet, huolellisesti sommitellut arkistoklipit, joissa oikea Jarrett soittaa Miles Davisin ja muiden jazzlegendojen kanssa, tuovat elokuvaan lisäarvoa ja dokumentaarista otetta.

John Magaro esittää hermostunutta ja kyllästynyttä Jarrettia kohdettaan kunnioittavasti. Elokuva ei toki varsinaisesti kerro Jarrettin taiteesta, vaan sen ympärillä tehtävästä työstä. Kuva uupuneesta pianistista kertoo, minkä hinnan taitelija joutuu maksamaan, kun hänen on ilta toisensa perään ylitettävä itsensä. Hän luo kuulijoilleen ikimuistoisia hetkiä samalla kun taistelee olosuhteiden ja itsensä kanssa. Seuraavana iltana koetaan sama rumba.

Oikea Vera Brandes esiintyy elokuvan loppupuolella yhdessä kahden kaksoisolentonsa, Emden ja Susanne Wolffin kanssa. Wolff näyttelee 50-vuotissynttäreitään viettävää Brandesia muutamassa aikahyppyjä sisältävässä kohtauksessa.

Mala Emde on Vera Brandes. Kuva: Jens Harant / One Two Films

* *

Vera Brandes kuvaili elokuvaa varten avoimesti kokemuksiaan, mutta Keith Jarrett kieltäytyi yhteistyöstä. Alkuperäistä musiikkia ei myöskään saanut käyttää. Niissä muutamissa kohtauksissa, joissa piano kuuluu, musiikin soittaa sveitsiläinen pianisti Stefan Rusconi.

Ikoninen levynkannen kuva, jossa Jarrett kumartuu pianon päälle, nähdään vasta elokuvan lopussa. Lopputekstien aikana soi Bee Geesin kappale To Love Somebody Nina Simonen versiona sen sijaan että viimeistään tässä vaiheessa kuulisi Jarrettin musiikkia Kölnin-konsertista. Koska musiikille ei saatu lupaa, elokuvantekijät ovat olleet johdonmukaisia ja keskittyneet Veraan, joka mahdollisti taiteilijan esiintymisen Kölnissä.

Vera Brandes on tehnyt vaikuttavan uran ensin konserttipromoottorina ja sitten levytuottajana. Perustamiensa levy-yhtiöiden pomona hän on tuottanut yli 350 albumia. Sittemmin hänestä tuli akateemikko ja musiikkiterapeutti.

Manfred Eicherin levy-yhtiö ECM julkaisi Kölnin-konsertin tupla-albumina, ja siitä tuli menestys. Martin Wieland on äänittänyt ECM:lle satoja albumeita, joista monista on tullut klassikoita.

The Köln Concert koostuu Jarrettin pianoimprovisaatioista ja se julkaistiin kaksoisalbumina 30. marraskuuta 1975 ECM-levymerkillä. Kyseessä on mestariteos. Senkö takia, että Jarrett soitti vääränlaista pianoa ja joutui kehittelemään aivan uusia juttua – vimmaisia rytmikuvioita, rajallista koskettimien käyttöä, muutaman tahdin mittaisia melodianpätkiä, laulamista, tömistelyä – ratkaistakseen rikkinäisen pianon ongelman? Ehkä.

Elokuva on saanut Euroopan unionin Luova Eurooppa -ohjelman tuen.

Marita Nyrhinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua