Heikki Halilan kirja T.M. Kivimäen elämäntyöstä on arvostuksella ja ymmärryksellä laadittu kunnianosoitus

Kuvat: Helsingin yliopisto / Warelia

Suomalaisen poliittisen historian merkkihenkilöitä kuvataan mielellään myyttisinä vaikeiden aikojen sankarihahmoina, kuten Mannerheim, Ryti, Svinhufvud ja Paasikivi tai vahvoina, peräti visionäärisinä valtiomiehinä, kuten Kekkonen, Sorsa tai Koivisto. Toivo Mikael Kivimäkeä (1886–1968) ei historiankirjoituksessa ole juurikaan käsitelty kummassakaan kategoriassa, oikeastaan ei missään kategoriassa.

Helsingin yliopiston siviilioikeuden emeritus-professori Heikki Halila on nyt paikannut tämän puutteen ja onkin sen tehnyt hienolla tavalla. Professori ja valtiomies T.M. Kivimäki tunnettiin lähinnä Suomen pitkäikäisimmän hallituksen pääministerinä 1933–1937 (kunnes Sorsan hallitus 1983–1987 löi tämän ennätyksen) sekä myös yhtenä sotaan syyllisenä tuomituista. Halilan kirjoittama elämänkerta Professori ja valtiomies – Toivo Mikael Kivimäki (Warelia, 2024) valottaa Kivimäen valtavan monipuolista elämäntyötä kattavasti ja perusteellisesti.

Poikkeuksellinen Halilan teos on sikäli, että se nimensä mukaisesti arvioi Kivimäen elämäntyötä kahdesta olennaisesta näkökulmasta: Kivimäki oli sekä merkittävä oikeustieteilijä ja professori että poliittinen vaikuttaja ja valtiomies. Heikki Halilalla on poikkeuksellisen hyvät edellytykset kirjoittaa Kivimäestä kahdesta näkökulmasta, sillä hän oli oikeustieteilijänä saman oppituolin haltijana vuosina 2009–2020 kuin Kivimäki vuosina 1931–1956. Halila on lisäksi ansioitunut poliittisen historian tuntija, joka on vuosikymmenten aikana julkaissut lukuisia lähinnä henkilöhistoriaan liittyviä kirjoituksia alan julkaisuissa.

Nuori mies isänmaan asialle

Kansakoulunopettajaperheen poika Toivo Mikael Kivimäki oli kaikesta päätellen lahjakas, ahkera ja tunnollinen koululainen ja opiskelija, jota jo varhain elähdytti snellmanilainen kansallisuusaate. Kun Kansallinen Kokoomus 1918 ryhtyi kannattamaan kuningasvaltaa, Kivimäki pitäytyi tasavallan kannattajana ja siirtyi tasavaltalaiseen Kansalliseen Edistyspuolueeseen, joka olikin hänen poliittinen kotinsa läpi koko elämän. Näin siitä huolimatta, että edistyspuolue ei koskaan noussut kokoomuksen, maalaisliiton tai sosiaalidemokraattien tavoin valtapuolueeksi.

Kivimäki osallistui aktiivisesti ylioppilaspolitiikkaan ja –elämään, mutta suoritti tästä huolimatta ripeästi oikeustutkinnon vuonna 1908 sekä neljä vuotta myöhemmin nykyistä oikeustieteen lisensiaatin tutkintoa vastaavan molempien oikeuksien kandidaatin tutkinnon. Tämän jälkeen seurasivat vuodet asianajajana Turussa, väitöskirjan laatiminen ja väittely molempien oikeuksien tohtoriksi vuonna 1924. Väitöskirjan aihe oli ”Asianajajan siviilioikeudellinen vastuu”.

Kelpo väitöskirja

Asettumatta jälkikäteen vastaväittäjän rooliin Halila arvioi – sadan vuoden jälkeen väitöstilaisuudesta – Kivimäen väitöskirjan sisältöä ja merkitystä mielenkiintoisella tavalla. Väitöskirja oli nykymittapuun mukaan laaja, se perustui tuolloin vallinneeseen saksalaiseen käsitelainoppiin, minkä lisäksi teosta leimasi Kivimäen käytännön asianajokokemuksen myötä ehkä liiallinen kasuistiikka, yksittäistapausten käsittely. Vaikka käsitelainoppi teoreettisena viitekehyksenä on jo historiaa, aihevalinta oli aikaansa edellä ja teos antoi merkittäviä aineksia velvoiteoikeuden oppien myöhempään kehitykseen. Halilan mukaan kirja edustaa vähintään 1920-luvun väitöskirjojen keskitasoa.

Ruuhkavuodet, kieltolaki ja Mäntsälän kapina

Väitöskirjan jälkeen Kivimäen uraa leimasivat varsinaiset ruuhkavuodet. Hän siirtyi talouselämän palvelukseen ja toimi alueellisten pankkien johtotehtävissä Varsinais-Suomessa 1924–1931. Pankkiuransa ohella hän oli tuona aikana kansanedustaja vaalikautta 1927–1929 lukuun ottamatta; kansanedustajaura oli alkanut alun perin jo vuonna 1922. Sisäministerinä Kivimäki toimi 1928–1929 ja oikeusministerinä 1931–1932.

Oikeusministeri Kivimäki on syytä nostaa merkittävien poliittisten vaikuttajien joukkoon erityisesti kahden kansakunnan yhteiseen muistiin jääneen asian takia: kieltolaki ja Mäntsälän kapina. Kivimäki oli jo alun alkaen ollut kieltolain vastustaja ja oikeusministerinä hän ripeästi laatikin lakiehdotuksen asiaa koskevan neuvoa-antavan kansanäänestyksen järjestämisestä. Kansa puhui ja lopputulos oli selvä: 70,6 % äänioikeuden käyttäjistä kannatti kieltolain kumoamista. Tämän mukaisesti kieltolaki kumottiin ja Alko perustettiin vuonna 1932.

Lapuan liikkeen lietsomat levottomuudet Mäntsälässä tukahdutettiin presidentti Svinhufvudin johdolla. Tilanteen laukaiseminen kulminoitui presidentin radiopuheeseen, jossa tämä arvovaltansa peliin laittamalla käski kapinallisia palaamaan viipymättä kotiseuduilleen. Tämän puheen oli kirjoittanut oikeusministeri Kivimäki. ”Sitä varten te olette täällä, että kirjoitatte, mitä käsketään.” Tällä evästyksellä Svinhufvud oli terävöittänyt toimeksiantoaan aluksi vastahakoiselle ministerille.

Pitkäaikaiseksi pääministeriksi

Vuonna 1932 pääministeri Sunilan hallitus hajosi. Ajalle tyypillistä oli hallituskausien lyhytaikaisuus. Valtapuolueet kokoomus ja maalaisliitto eivät halunneet hallitusta muodostaa eikä presidentti Svinhufvud halunnut sosiaalidemokraatteja hallitukseen. Erinäisten vaiheiden jälkeen Kivimäki muodosti kapeaan parlamentaariseen pohjaan perustuvan hallituksen, jossa edistyspuolueen ja ruotsalaisen kansanpuolueen ministereiden lisäksi oli ammattiministereiksi luettavia jäseniä kokoomuksesta ja maalaisliitosta.

Tämä hallitus oli Suomen pitkäikäisin aina vuoteen 1987 asti. Hallituksen selviytyminen perustui pitkälti siihen, että Kivimäki onnistui vaikeissa paikoissa kanavoimaan suurten puolueiden, erityisesti Väinö Tannerin johtamien sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton maltilliset voimat hallituksen tueksi. Oleellisen tärkeää oli myös presidentti Svinhufvudin luottamus Kivimäkeen.

Heikki Halila painottaa oikeutetusti Kivimäen merkittävää roolia pääministerinä 1930-luvun vaikeina aikoina. Kivimäki oli valtiollisena johtajana maltillinen, sovitteleva, rakentavan yhteistyön kannattaja; kuitenkin myös omiin liberaaleihin, kansanvaltaisiin ja uudistushenkisiin arvoihin tiukasti pitäytyvä. Nykymittapuun mukaan Kivimäki ei vaikuttanut karismaattiselta ja visionääriseltä arvojohtajalta, mutta ei häntä sovi myöskään luokitella poliittiseksi manageriksi. Kivimäki edisti toiminnallaan kansakunnan poliittisen, taloudellisen ja sosiaalisen eheytymisen edellytyksiä. Tämä koski myös ulkopolitiikkaa, jossa vahvistui pohjoismainen suuntaus.

Isänmaan asialla sota-aikana

Talvisodan sytyttyä Kivimäki toimi aktiivisesti Ruotsissa huolehtimassa sieltä saatavasta tuesta, niin taloudellisesta, poliittisesta kuin puolustusvälineitä koskevasta. Tukholmasta käsin hän oli myös yhteydessä Saksaan. Kysymys oli sekä taloudellisen tuen varmistamisesta että Saksan ja Neuvostoliiton tuolloisten kumppanuussuhteiden ja niiden kehityksen sondeeraamisesta.

Välirauhan aikana toukokuussa 1940 Kivimäki nimitettiin Suomen Berliinin-lähettilääksi. Tästä alkoi ajanjakso, joka leimasi Kivimäen elämänvaiheita pitkää ja syvällisesti, jopa traagisesti. Perustehtävänsä mukaisesti Kivimäki piti yhteyksiä saksalaisiin poliittisiin päättäjiin, virkakuntaan ja muihin yhteiskunnan vaikuttajiin. Huomattavaa oli kuitenkin, että sotilaalliset kysymykset hoidettiin sotilaslinjan, lähinnä Mikkelin päämajan ja Saksan sotilasjohdon kautta. Kivimäen tärkein tehtävä oli varmistaa Saksan taloudellinen tuki, elintarviketuki mukaan lukien, Suomelle. Tämän ohella lähettiläs seurasi tarkoin sotilaallisen ja poliittisen tilanteen kehitystä. Ennusmerkit sodan päättymisestä Saksan tappioon alkoivat näkyä jo varsin varhain ja ajatus Suomen irtautumisesta sodasta nousi enenevässä määrin esille jo vuodesta 1943 lähtien. Kysymys oli ajoituksesta.

Jos erillisrauha Neuvostoliiton kanssa solmittaisiin Saksan ollessa vielä sotilaallisesti voimissaan, uhkana olisi Suomen saksalaismiehitys tai joutuminen Saksan ja Neuvostoliiton sotatantereeksi. Sitoutuminen Saksan sotaonneen loppuun asti veisi Suomen häviävän osapuolen mukana tuhon tielle. Kesän 1944 suurhyökkäys Kannaksella pakotti ratkaisuihin, niin sotilaallisesti kuin poliittisesti. Saksan sotilaallinen tuki osoittautui tässä suhteessa välttämättömäksi. Sen edellytyksenä oli kuitenkin presidentti Risto Rytin ulkoministeri von Ribbentropille antama henkilökohtainen sitoumus olla johtamatta Suomea erillisrauhaan.

Vaikka Kivimäki vielä elokuussa 1944 oli varoitellut olemasta liian varma Saksan häviöstä, oli hänellä realistinen käsitys siitä, mitä kello oli lyönyt niin sotilaallisesti kuin poliittisestikin. Loppuun asti hän kuitenkin hoiti puun ja kuoren välissä lähettilään tehtävänsä. Ehkä oikeustieteilijän taustasta ja henkilökohtaisista luonteenpiirteistään johtuen Kivimäki painotti myös tässä tilanteessa reilun pelin sääntöjä sopimuskumppania kohtaan. Olisi parempi kertoa saksalaisille suoraan aikeista hypätä pois kelkasta ja ryhtymisestä neuvottelemaan erillisrauhasta.

Halila nostaa mielenkiintoisesti esille Kivimäen sopimusoikeuden yleisiin periaatteisiin vivahtavan tulkinnan presidentti Rytin antamasta sitoumuksesta. Tämän mukaisesti sopimus olisikin voinut olla sitova; arvioitavaksi tulisi erityisesti edustajan kelpoisuuden ja toimivallan ylittämisen vaikutukset. Tätä kantaa hän ei tietenkään saksalaisille kertonut, vaan pitäytyi Suomen virallisessa linjassa, jonka mukaan sopimus ei Suomea sitonut, koska se ei ollut valtioneuvoston tekemä eikä eduskunnan hyväksymä.

Isänmaan palvelu sotasyyllisenä

Aselevon solmimisen jälkeen syyskuussa 1944 Kivimäki palasi takaisin Suomeen ja palasi tammikuussa 1945 pitkän ajan jälkeen hoitamaan professorin tehtäviään. Tämä kausi jäi lyhyeksi, sillä Kivimäki joutui marraskuussa 1945 syytetyksi sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä. Kivimäki tuomittiin viideksi vuodeksi vankeuteen. Perusteluina tuomiossa olivat lähinnä Kivimäen Berliinistä lähettämiin yksipuolisina pidettäviin raportteihin perustuvat tiedot, joiden luotettavuudesta hän ei tuomion perustelujen mukaan ollut lausunut omaa käsitystään. Näin hän oli osaltaan estänyt rauhan aikaansaamista sodan aikana.

Kuten Halila toteaa, sotasyyllisyysoikeudenkäynti ei ollut tavanomainen oikeudenkäynti vaan Neuvostoliiton sanelema poliittinen prosessi, osa sitä hanketta, jolla pyrittiin maan henkiseen miehittämiseen. Halila arvioi Kivimäen tuomiota rikos- ja prosessioikeuden yleisten periaatteiden mukaan todeten, että

”Kyseessä oli oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin irvikuva mutta ei kuitenkaan näytösoikeudenkäynti stalinistiseen malliin. Syytetyiltä ei puristettu tunnustuksia, ja Kivimäkikin sai esittää puolustuspuheenvuoronsa vapaasti.”

Vankeusvuosina 1946–1948 Kivimäen henkinen kestokyky ja terveys olivat koetuksella kuten muillakin sotasyyllisyystuomituilla. Tästä huolimatta hän omistautui tieteelliselle työlle ja kirjoitti muun muassa merkittävän teoksen tekijänoikeudesta.

Paluu yliopistolle

Kivimäki pääsi ehdonalaiseen vapauteen 21.8.1948 ja 19.5.1949 presidentti Paasikivi armahti lopulta kaikki sotaan syyllisinä tuomitut. Kivimäki palasi 63 vuoden iässä yliopistolle hoitamaan siviilioikeuden professuuriaan. Tuon ajan yliopistonuorison tuntemuksia heijastavat Halilan siteeraamat Timo Laatusen (sittemmin mm. Suomen Työnantajain Keskusliiton toimitusjohtaja) sanat:

”… yliopisto oli vahvasti pelkistäen kahden tunnetun isänmaanystävän ja sotasyyllisen, rehtori Edwin Linkomiehen ja siviilioikeuden professori T.M. Kivimäen yliopisto. Molemmat olivat Laatusen taitavin sanankääntein ilmaistuina silloisille opiskelijoille pyyteettömän isänmaanrakkauden, syvän velvollisuudentunnon, korkean etiikan ja viisaan opetuksen symboleita:”

Kivimäki toimi professorin virassa vuoteen 1956 saakka. Yliopistomaailmaa ja erityisesti oikeustieteellisen tiedekunnan (tai lainopillisen tiedekunnan kuten sitä tuohon aikaan kutsuttiin) rakenteita, henkilösuhteita ja –historioita sekä toiminnan dynamiikka perinpohjaisesti tuntevana Heikki Halila kuvaa Kivimäkeä aikalaisten silmin asettaen hänet samalla yhteyksiinsä eräänä suomalaisen oikeustieteen merkkihenkilönä.

Monia juristiopiskelijapolvia työllisti Kivimäen yhdessä professori Matti Ylöstalon kanssa kirjoittama Suomen siviilioikeuden oppikirja, Yleinen osa, jonka ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1959. ”Kivireki-Ylämäkenä” tunnettu teos sisältyi siviilioikeuden yleisen osan tutkintovaatimuksiin 38 vuoden ajan.

Tasavallan luottomies tuli toimeen kaikkien kanssa

Kivimäen elämän loppuvaiheita yliopistomaailmassa ja laaja-alaisena yhteiskunnallisena vaikuttajana koskevassa kirjan osiossa Halila piirtää Kivimäestä kuvaa myös ihmisenä. Luonteenpiirteistä korostuvat tasapainoisuus, kyky tulla toimeen ihmisten kanssa, vaatimattomuus, vastuuntunto, tunnollisuus ja tähän liittyvä työteliäisyys vielä ikämiehenäkin, lähes vuonna 1968 tapahtuneeseen kuolemaa saakka. Kivimäki ei kuitenkaan ollut syrjässä oleileva yes-mies, vaan myös omiin periaatteisiinsa ja arvoihinsa sitoutunut päämäärätietoinen ja itselleen korkeat vaatimukset asettava henkilö.

Aikalaisvertailussa Kivimäki ei oli Paasikiven kaltainen koleerikko, ei myöskään Rytin kaltainen kylmä laskelmoitsija. Kivimäki ei ollut rehevä huumorimies, eikä myöskään synkkä vakavikko; ei kiihkeä poliittinen saarnamies, mutta ei myöskään kulisseissa hääräävä puuhamies. Piirtyy kuva miehestä, joka kantoi aidosti huolta yhteiskunnasta ja isänmaasta. Mies, joka tuntui tulevan toimeen kaikkien kanssa. Kellään ei tuntunut olevan pahaa sanaa sanottavana Kivimäestä. Löytyisikö tällaista henkilöä nykyisestä politiikan tai tieteen maailmasta?

Heikki Halilan teos on kohteensa näköinen monumentti. Kirja on kunnianosoitus T.M. Kivimäen elämäntyölle; arvostuksella ja ymmärryksellä laadittu kunnianosoitus, kuitenkin ilman paatoksellista ihannointia. Teos on laaja-alainen, kuitenkin poikkeuksellisen selkeä rakenteeltaan. Vaikka näkyvin huomio Kivimäen elämäntyöhön on jälkeenpäin kohdistunut hänen pääministerikauteensa sekä sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin, Halilan kirja onnistuu antamaan uuden ja oivaltavasti tasapainoisemman kuvan Kivimäen toiminnasta niin poliitikkona, tiedemiehenä ja lakimiehenä kuin muutoinkin yhteiskunnallisena ja talouselämän vaikuttajana.

Kivimäen elämäntyö on kirjassa ryhmitelty kronologisesti napakoihin lukuihin. Halila käsittelee lähdeaineistoa ammattimiehen ottein sisällyttäen tekstiin runsaasti omia arvioitaan ja tulkintojaan. Tämä on omiaan elävöittämään kerrontaa sekä haastamaan ja ilahduttamaan lukijaa. Halila kirjoittaa selkeästi, sujuvasti ja elävästi ja kuljettaa lukijaa varmaotteisesti läpi Kivimäen elämäntyön sekä myös läpi Suomen historian tärkeiden vuosien. Tämä koskee yhtä lailla oikeustieteilijän kuin historioitsijan näkökulmaa kohteeseensa.

Tekstin lomaan on sijoitettu runsaasti sisennyksiä, jotka sisältävät mielenkiintoista taustatietoa tai anekdootteja. Vaikka ne ovat pienemmällä painettua tekstiä, ei niitä pidä missään nimessä hypätä yli, siinä määrin ne tekstiä mukavasti ryydittävät.

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua