Metsän ääni. Kuva: Otso Reunanen

1

Metsän ääni -dokumenttisarja Yle Areenassa on samalla järjen ääni. Harvoin pääsevät metsien suojelijat puhumaan näin pitkään ja monipolvisesti siitä, miten nykyinen metsänhoitomme johtaa lajikatoon ja sanalla sanoen: tuhoon.

Toimittaja Barbro Björkfeltin dokumentissa aktivisti Eeva-Liisa Lönnemon juttukavereina on monia metsäasiantuntijoita ja metsän ystäviä. Dokumentti tarjoaa lohduttoman kuvan suomalaisista metsistä, ja se on ihan oikea kuva. Liian paljon näemme kauniita metsäkuvia mahtipontisella musiikilla säestettynä. Toki metsämme ovat sitäkin (musiikkia tosin metsädokumenteissa ei mielestäni koskaan tarvita, luonnonäänet riittäisivät). Valitettavasti vain suurin osa metsistämme on aivan järkyttävällä tavalla raiskattu. Eikä tahti näytä hiljenevän.

Sarja on surullinen. Lopussa se on suorastaan pakahduttavan lannistava, vaikka loppusanoissa koetetaankin vähän väkisin luoda toivoa. Vaan toivottavahan se on. Muuten ei jaksa.

Metsän ääni Yle Areenassa.

2

Norjalaiskirjailija Nina Lykken Ei, ei ja vielä kerran ei -romaani on huippuhyvä, eikä Kohonnut riski (Gummerus, 2021, suom. Sanna Manninen) jää sen heikommaksi. Lykke kirjoittaa todella tunnistettavasti keski-ikäisen naisen tuntemuksista ja – no, pakko käyttää sanaa kipuilu, vaikka se onkin jo kovin kulunut. Kuten Ei-romaani, myös Kohonnut riski kertoo oikeastaan kaikesta siitä, mikä yhteiskunnassamme ja meissä ihmisissä on vikana. Päähenkilö Eliniin on helppo samaistua, vaikka hän perin erikoinen hahmo onkin.

Elinillä on pienoinen alkoholiongelma, vaikka hän työnsä hoitaakin. Ilta illan jälkeen hän litkii viiniä kultakalamaljan kokoisesta lasistaan ja katselee televisiosarjoja. Lääkärinä hän tietää, ettei pitäisi.

”Joka kerta kun olin Vinmonopoletissa, minusta tuntui aina yhtä ihmeelliseltä että on mahdollista, täysin laillisesti, tarvitsematta pelätä poliisia ja pidätystä, tarvitsematta edes reseptiä, mennä valtion ylläpitämään liikkeeseen ostamaan voimakkaasti riippuvuutta aiheuttavaa ja läpeensä myrkyllistä päihdyttävää ainetta, ja kaiken kukkuraksi kohteliaat, ystävälliset, osaavat ja sivistyneet ihmiset tarjoavat apuaan ja muodostavat yhdessä pitkien kauniiden pullorivistöjen kanssa sen osan alkoholin maailmaa, jossa on aina niin miellyttävää oleskella ja joka on valtion siunaama ja hyväksymä aivan kuten sukukäräjät, kuningasperhe ja yleisradio.”

Elin antaa huutia viinakaupan lisäksi potilailleen, miehille, naapureille – kaikille. Romaanin juonta on vaikea selittää, sillä se lopulta kertoo niin paljon muusta kuin perustarinastaan, jossa keski-ikäinen nainen alkaa eräänä iltana pettää miestään nuoruudenheilansa kanssa, jää kiinni, eroaa ja päätyy asumaan vastaanottohuoneeseensa tuomallaan nojatuolilla.

Lykken kerronta on hauskaa. Nauroin Elinin kommenteille potilailleen. Nauroin potilaiden reaktioille. Olin samaa mieltä kuin Elin. Myös ex-heila oli vallan naurettava heppu, ja hänen avioliittohelvettinsä ällistyttävyydessään uskottava.

Aivan romaanin lopussa alkoi tarinan sävy olla liiankin synkkä ja toivoton.

3

Maggie Gyllenhaalin ohjaama The Lost Daughter -elokuva sai minut pohtimaan omaa äitiyttäni niin monelta kantilta, ettei ikinä. Se sai myös pohtimaan omaa keski-ikäisyyttäni (kuten myös äsken mainittu Lykke), uraa, naiseutta ja mitä vielä. Olivia Colman Ledan pääroolissa oli upea, samoin Jessie Buckley nuorena Ledana.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat kreikkalaiselle lomasaarelle. Lähtiessäni elokuvasalista saatoin yhä haistaa kostean hiekan ja homehtuvien rappukäytävämattojen lemun vaatteissani. Vallan mainio elokuva, kuin minulle tehty.

Elokuva perustuu Elena Ferranten romaaniin. Sitä en ole lukenut.

The Lost Daughter Netflixissä.

4

Marko Hautalan novellikokoelma Kuolleiden tanssi (Tammi, 2022) kiskaisee minut kelmeällä kädellään takaisin 1980-luvulle Twilight Zone -televisiosarjan jaksoihin. Juuri samanlainen tunne novelleista välittyy. Hautalahan muistetaan aina mainita ”Suomen Stephen Kingiksi”, joten sanotaan se nyt tässäkin.

”Kauhukirjallisuuden mestarin kymmenen pelottavinta kertomusta”, lukee kirjan takakannessa. Olen lukenut Hautalaa paljon, joten tavallaan tiesin mitä odottaa. Novellit ovat kuitenkin tietenkin lyhyytensä vuoksi erilaisia kuin hänen romaaninsa. Ne ovat osa hyvinkin lyhyitä, ja siitä pidän. Niiden jälkeen jää suu auki hämmästelemään, samaan tapaan kuin aikanaan Twilight Zone -jakson jälkeen.

Suosikkinovellini koostuu kokonaisuudessaan Twitter-viesteistä. Siinä lukija saa täyttää kaikki runsaat aukot, ja ainakin minun mieleni täytti ne kauhistuttavilla kuvilla. Toinen suosikki on aloitustarina Pitkä kuuma kesä. Se on helppo nähdä visuaalisena, Yhdysvaltain takamaille sijoittuvana tv-sarjan jaksona.

Lue Mikko Saaren Kulttuuritoimitukseen kirjoittama arvio kirjasta.

5

Sella & Roine. Kuva: Harri Hinkka

Seela Sella ja Esko Roine vierailivat Seinäjoen kaupunginteatterin suurella näyttämöllä Rakkauskirjeitä-näytelmän kanssa. Se oli kerrassaan valloittavaa, vaikka epäilin, etten jaksaisi kuunnella kirjeiden lukemista kahta tuntia. Olisin jaksanut pidempäänkin.

Kiitos ystävälleni Merjalle, joka hoksasi tämän ja varasi meille liput esitykseen useita kuukausia etukäteen. Sali oli loppuunmyyty.

Kirsi Haapamatti

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua