Fauna-sarjan Lior Raz ja Rona-Lee Shim’on. Kuva: Netflix

1

Netflixin sarjoista koukuttavimpiin kuuluu israelilainen Fauda. Se kertoo israelilaisista kommandoista, jotka soluttautuvat arabien keskuuteen. Kyse ei ole Israelin tiedustelupalvelusta Mossadista, vaan Israelin armeijan, rajavartioston ja poliisin yhteistoiminnassa syntyneestä soluttautujaryhmästä, joka tekee kaikkea mitä salaiset agentit tekevät. Sarjan päähenkilö Doron Kavilliota esittävä näyttelijä Lior Raz on kirjoittanut sarjaa yhdessä sanomalehti Haaretzin toimituskuntaan kuuluneen Avi Issacharoffin kanssa.

Faudassa saattaa nähdä vilauksia elämästä Lähi-idässä, mutta sen jatkokausilla vaanii ilmeinen vaara sarjan lässähtämisestä uroiden kukkotappeluiksi.

Sarjan päähuomio on juonen juoksutuksessa, epäluulon syvyydessä, takaa-ajoissa ja pattitilanteissa. Jos Fauda jonkin asian kuvaa hyvin, niin sen miten lähellä toisiaan palestiinalaiset ja israelilaiset ovat. Jääräpäisyys heitä ainakin yhdistää. Fauda-sarjan kaaosta tarkoittava nimi tiivistää sen, mihin kuvatut tilanteet vievät, vaikka toimijat muuta uskoisivatkin.

Fauda, kolme kautta Netflixissä.

2

Sarjakuvaklassikoista arvostan brittikirjoittaja Neil Gaimanin Sandmania, josta kertovista tarinoista suosikkeihini kuuluu jakso nimeltä Calliope. Se kertoo kirjailijasta, jota on kohdannut vaikea kirjailijan ummetus; Uutta tekstiä ei synny itkemälläkään.

Kirjailija saa haltuunsa antiikin kreikkalaisten runouden ja kaunopuheisuuden jumalattaren mukaan nimetyn Calliope-muusan. Kirjailija lukitsee Calliopen kotitalonsa ullakolle, missä raiskaa tätä säännöllisesti. Kirjailija vapautuu harjoittamastaan väkivallasta niin, että uusia romaaneja alkaa syntyä, menestystä tulla.

Tarina on moraliteetti, sillä lopulta kirjailija saa ideoita enemmän kuin pyytääkään. Hän ei olekaan onnellinen, koska ei pääse nauttimaan uudesta menestyksestään, sillä hän on sidottu kotiinsa, jota ei uskalla jättää siinä pelossa, että Calliope joko karkaa tai varastetaan häneltä. Nykyajassa tarina muusansa vangitsevasta taiteilijasta kummasti resonoi.

3

Muusikko, säveltäjä ja kapellimestari Jordi Savall, taltioi Hesperion XX -yhtyeensä kanssa albumijulkaisuilleen katoavaa tai katoamisvaarassa olevaa musiikkia.

Diáspora Sefardí -albumilla olevaan kappaleeseen Yo Era Niña De Casa Alta tiivistyy musiikillista ja kulttuurihistoriaa. Kyse on Espanjasta 1400-luvun lopulla karkotettujen juutalaisten musiikista. Heitä alettiin kutsua sefardijuutalaisiksi. Heidän musiikissaan soivat keskiaikaisen Espanjan sävelet.

Eräiden lähteiden mukaan Yo Era Niña De Casa Alta on alun perin ollut laulettu laulu, jonka laulaja olisi kotoisin Salonikasta, eli Thessalonikista, kaupungista, jossa oli enemmän juutalaisia kuin Balkanilla missään, kunnes natsit veivät Thessalonikin kaikki juutalaiset Auschwitziin toisen maailmansodan loppupuolella.

Savallin musiikki on juuri sitä monikulttuurisuutta, jossa vaikutteet eri puolilta maailmaa sekoittuvat ja rikastavat toisiaan. Musiikissa niin käy, koska muusikot voivat kuunnella toisiaan ja oppia.

4

Rembrandt Harmenszoon van Rijn, lyhyemmin Rembrandt, kiehtoo yli 350 vuotta kuolemansa jälkeenkin ihmisiä niin, että hänen maalauksiinsa liittyviä tarinoita on määrättömästi. Useampikin sellainen kerrotaan dokumenttielokuvassa My Rembrandt. Siinä seurataan muutamia ihmisiä, jotka omistavat Rembrandtin maalauksen ja kertovat suhteestaan siihen.

Eräälle skottiaateliselle maalaus lukevasta naisesta on niin merkityksellinen, että herttua tahtoo siirtää sen linnassaan takan päälle voidakseen istua ”hänen seurassaan” viskiä siemaillen.

Elokuva seuraa asiantuntevasti prosesseja, joilla maalauksia restauroidaan ja niiden aitoutta ja provenienssia eli omistushistoriaa tutkitaan. Esiintyypä elokuvassa sellainenkin upporikas, joka ostelee Rembrandteja ei suinkaan piilotellakseen niitä, vaan tuodakseen niitä kaiken kansan nähtäville museoihin. Elokuvan hupaisa jännitysnäytelmä rakentuu pariisilaisen Louvren ja amsterdamilaisen Rijksmuseumin kaksintaistelusta kahdesta Rembrandtin maalauksesta.

My Rembrandt Yle Areenassa.

5

Kaikille Denis Villeneuven uudesta Dyyni-elokuvasta intoileville sanoisin, että lukekaa Frank Herbertin alkuperäisromaani, koska se avaa elokuvaa ja sen ulottuvuuksia paremmin kuin mikään.

Alun perin 56 vuotta sitten Yhdysvalloissa ilmestyneeltä romaanilta meni 17 vuotta saada ensimmäinen suomeksi julkaistu käännös. Laajuutensa vuoksi romaanin suomenkielinen käännös jaettiin kolmeen osaan. Koko romaani on omistettu ”kuivan maan ekologeille”.

Dyyni on romaani myös luonnosta ja eliöiden ja ympäristön suhteista. Herbertin sanotaan saaneen alkusysäyksen romaaniin, kun hän työskennellessään toimittajana tutustui Oregonin dyyneillä hiekan sitomiseksi harjoitettuun ruohokasvien istutukseen.

Herbertin oivallus oli viedä ekologiaa koskevat tuumailunsa planeetan laajuisiksi. Herbertillä oli Dyynissä ekologian lisäksi muitakin kiinnostuksen kohteita, kuten arabiankieli ja uskonto. Häntä kiinnosti, miksi messiaaniset uskonnot syntyvät juuri erämaissa. Jälkiä arabian kielestä näkyy romaanissa runsaasti.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua