Fagerkulla Folk Festival: Jotakin uutta, jotakin vanhaa, jotakin lainattua ja jotakin…

Aino & Miihkali ja Paleface. Kuva: Kirsi Jaatinen

Fagerkulla Folk Festival Karkkilassa 30.8.2025 Karkkila-Högforsin työläismuseon alueella Fagerkullassa ja Karkkilan keskustassa Pub Pikkupässissä.

Sateinen aamu läntisellä Uudellamaalla

Suomen luonnon päivänä (30.8.2025) katsoimme ikkunasta viljapellon yli. Aamu oli sumuinen ja sateinen. Pellon takana kumpuileva metsä näytti harmaanvihreältä. Fagerkulla Folk Festivalin taiteellisen ja toiminnallisen johtajan Aino Ruotasen mielessä kävi huoli. Pitääkö tapahtuman ulkokonsertit siirtää sisätilaan, ja mikä on sen tilan ovikoodi? Koodia ei löytynyt viesteistä.

Tarvittava pakattiin kahteen autoon, ajettiin Fagerkullaan, ja käytiin valmistelemaan tapahtumaa. Kyseessä on aivan uusi festivaali. Oli kolme tuntia aikaa, ja näytti hiljaiselta. Talkoolaisia ei ollut monta. Rakennettiin ensin tonttupolku lapsille, ja se oli minun vastuullani. Polku alkoi Parvin talon kuistilta, meni Pakarin ohi suuren kuusen alle ja sieltä Cavoniuksen talon ohi… Polun pituus oli korkeintaan 500 metriä, mutta paksussa ruohossa kengät kastuivat läpimäriksi.

Sitten ovikoodi löytyi, ja sade hellitti. Aino teki nopean päätöksen: konsertteja ei siirretä. Paikka olikin yhtäkkiä täynnä kuhinaa. Äänentoistoja rakennettiin, myyntipöytiä valmisteltiin, ja pian kajahti suloinen soitto lavalta ja sen perään kiihkeät aplodit. Välillä satoi pientä tihkua, mutta mitä pidemmälle päivä kului, sitä onnellisemmalta ihmiset näyttivät.

Ainutlaatuinen miljöö

Karkkila-nimi lienee tullut Karkin talosta. Nyt Karkkilaa sanotaan myös Candylandiksi ja Namibiaksi ja siellä on hammaslääkäriasema nimeltään Karkkihammas, vaikka kyseessä on valimo- ja metalliteollisuudestaan tunnettu rautapitäjä. Karkkila on ehdottomasti myös yhteisöllisyydestään tunnettu kulttuurikaupunki ja nykyään tituleerattu myös Suomen ukulelepääkaupungiksi. Siellä on iso ukuleleorkesteri ja elokuun alussa kansainvälinen ukulelefestivaali.

Aiemmin paikkakunta on ollut nimeltään Högfors. Högforsin entisellä ruukkialueella Karjaanjoen ja kosken rannalla ovat nyt esillä taiteet, muun muassa Aki Kaurismäen elokuvateatteri Kino Laika (lue Kulttuuritoimituksen Marita Nyrhisen juttu täältä), jossa on paljon kulttuuritapahtumia, sekä taideyrittäjien yhteisö Ala-Emalilla, entisellä ammetehtaalla.

Högforsin työläisille rakennettu vehmas Fagerkulla on melko iso alue, ja nykyisin osa siitä on Karkkila-Högforsin työläismuseon aluetta ja osa tavallista asuinaluetta, kuten ystävällinen ja kannustava museonjohtaja Tommi Kuutsa kertoi. Kuka muu museonjohtaja muuten tulee sateisena viikonloppuna auttamaan festivaalin järjestämisessä ja neuvomaan käytännön asioissa?

Talot ovat enimmäkseen punaiseksi maalattuja, ja niissä on 6-ruutuiset ikkunat valkoisin ikkunanpielin. Kun kaikkialla taloja ympäröivät rehevät pihat ja puut, kuten virkeät omenapuut, tammet ja kuuset, miljöö on varsin viehättävä sekä asumiseen että myöhäiskesän juhlan järjestämiseen.

Rautaruukin historiaa oli elävöittämässä draamaesitys Kyllä Öhmanska tiätää! Ryhmät pääsivät Öhmanskan mukana tutustumaan ruukin työntekijän vaimon näkökulmaan. Tonttupolulta näin, että Ohmanskalla oli perässään aikamoinen parvi, ja he kävivät myös mökeissä tutustumassa asumuksiin ja elämäntapaan. Öhmanskaa esittää Milla Malmberg, ja esityksiä voi käydä katsomassa kesä-heinäkuussa.

Kulttuurin moniottelija Milla Malmberg kertoo Öhmanskasta näin:

– Öhmanska on saanut alkunsa jo keväällä 2001. Karkkilan työläismuseoalueelle kehitelty fiktiivinen hahmo on syntynyt museonjohtaja Tommi Kuutsan sekä paikallisen kirjoittajan Marja Hollin kynästä. Käsikirjoitus suulaasta 1920-luvun valurin eukosta pohjautui osaltaan alueesta tehtyihin tutkimuksiin, kirjoihin ja tarinoihin, ja ajatus oli tarjota kesäksi 2001 museolle uudenlainen elämysopastus. Itse tulin siis ”yhden kesän ajatuksella” Öhmanskan rooliin kesällä 2001. Sittemmin kesiä on kertynyt jo aika lailla ja käsikirjoitustakin on täydennetty useampaan otteeseen.

– Öhmanska on ollut osa elämääni jo melkein 25 vuotta, eli merkitys on tosi suuri. Vaikka kyseessä on fiktiivinen hahmo, olemme tulleet jo tosi tutuiksi ja olen vuosien aikana ehtinyt tavata satoja ryhmiä ja valtavasti erilaisia ihmisiä. Hauska yksityiskohta on sekin, että Öhmanskan koti on lähellä museoaluetta Kuuselanmäen takana. Itsekin olen nuoruuteni asunut juuri siinä Kuuselanmäen takana ja kulkenut kouluun museoalueen halki. Merkityksiä on siis tosi monella eri tasolla.

Unelmista todeksi

Ajatus kansanmusiikkifestivaalista väreili monella taholla ennen kuin se päätettiin toteuttaa. Muun muassa Aino Ruotasella oli keväällä sellainen ajatus. Sitten hän kohtasi muita, joilla oli samansuuntaisia ajatuksia. Juhannuksena kuulin karkkilalaisen kulttuuritoimijan Tomi Wahlroosin sanovan, että “se paikka huutaa tätä tapahtumaa”. Todellakin se tuntui ilmassa ja kävi toteutumaan hyvin nopeasti.

Tarvittava töytäisy tuli yllättävältä taholta: Tärkeimmät työkumppanit ovat olleet bussiyrittäjäveljekset ja kansanmusiikkiaktiivit Lauri ja Juho Häme. He ovat järjestäneet ekologisia bussikuljetuksia muun muassa Helsingistä Pori Jazziin, toimineet helsinkiläisessä kansanmusiikkiyhdistyksessä Perinnearkussa ja olleet järjestämässä Helsinki Folk Festivalia. Nyt he järjestivät kyydin Helsingistä Karkkilaan sekä pystyttivät festivaalin kotisivut ja verkkokaupan.

Ainon toimenkuvaan sisältyi lähes kaikki muu mahdollinen, kuten sisällön ja ohjelmiston suunnittelu, yhteistyökumppaneiden kutsuminen, piirustuskilpailun järjestäminen, valokuvaus, julisteen ja käsiohjelman graafinen suunnittelu, markkinointi ja tiedotus sekä Karkkilan katrillin säveltäminen ja sovittaminen eri soittimille.

Juliste: Aino Ruotanen

Ehdottoman arvokasta oli Karkkilan kaupungin ja kulttuurisihteeri Mari Rautiaisen tuki. Vuosina 2023–2024 folk-proge-duo Aino & Miihkali järjesti Marin avulla Karkkilassa monitaiteisen kymmenen klubitapahtuman sarjan. Tässä oli hyvä pohja, ja monitaiteisuus ja yhteistyö jatkuivat tässäkin tapahtumassa. Yhteistyö kaupungin kanssa on ollut Marin ansiosta vaivatonta.

Karkkilan pelimanni- ja kansanmusiikkiyhdistyksen pelimanniryhmä Lasse Rauhalan johdolla. Kuva: Kirsi Jaatinen

Laadukas ja monipuolinen ohjelmisto

Festivaalin ensimmäinen esiintyjä ulkolavalla oli Karkkilan pelimanni- ja kansanmusiikkiyhdistyksen oma pelimanniryhmä KaPeKa, jossa 2- ja 5-rivistä harmonikkaa soitti Kirsi Jaakkola, 5-rivistä harmonikkaa Erkki Hepoaho, viulua ja huilua Felix Sorainen, kontrabassoa Ari Heiniö, harmoonia ja kitaraa yhtyeen perustaja ja johtaja Lasse Rauhala.

Kuulin kauniin ja iloisen soiton tonttupolulle rehevän kasvillisuuden ja talojen takaa. Kun soitto alkoi, tuntui, että koko tienoo heräsi ja alkoi sädehtiä.

Kanteleyhtye Nohevat. Kuva: Aino Ruotanen

Pakarissa sisälavalla aloitti Nohevat, joka on Käpylän Musiikkiopiston nuorten kanteleyhtye Helsingistä, Karjalatalolta. Tänä kesänä se esiintyi myös Kaustisella. Nohevissa soittaa 19-kielistä kannelta 17-vuotias lukiolainen Roy Bergman, joka kommentoi kokemustaan näin:

– Nohevissa soittaminen oli jokseenkin jännittävää, mutta kokemuksena se oli todella palkitseva. Yleisön määrä oli nimittäin erityisen yllättävä suuruudessaan. Yleisölle soittaminen on aina hauskaa! 

Duo HK Noir: Helene Lindfors ja Kirsi Jaakkola. Kuva: Helene Lindfors

Toisena esiintyi HK Noir. Kyseessä on äidin ja tyttären duo Lopelta, ja se soittaa erityisesti Lopen seudulta muistiin merkittyä musiikkia. Helene Lindfors soittaa concertinaa ja Kirsi Jaakkola 2 1/2- ja 5-rivisiä haitareita.

Ulkolavalla nähtiin seuraavaksi Aino & Miihkali. Kun duo oli esittänyt Ainon säveltämän ja Oulun musiikkivideofestivaalillakin menetyneen kappaleen Akileijat, Karri Miettinen eli Paleface huusi katsomosta ja kysyi, kenen olivat hienot sanat. Sanatkin ovat Ainon käsialaa. Myöhemmin Paleface kiipesi mukaan lavalle, lauloi ja räppäsi suurella energialla palestiinalaishuivi kaulassaan, sytytti yleisön taputtamaan käsiään ja heitti väliin muutaman tiukan tietoiskun, muun muassa amerikkalaisen työväenliikkeen synnystä, rap-musiikin kehittymisestä New Yorkissa ja miesten mielenterveysongelmista.

Yleisön joukossa esimerkiksi Timo Pekoseen teki vaikutuksen se, että artisti sivisti yleisöä avaamalla biisien taustoja ja merkityksiä. Esimerkiksi CCR:n kappaleen Have You Ever Seen the Rain sanoituksen merkitystä avattiin ja kerrottiin suomalaisen version sanoittajaksi Vexi Salmi ja ensimmäiseksi esittäjäksi Fredi.

Hiiden pelimannit. Kuva: Jenny Särmäharju

Vielä oli jäljellä kolme esiintymistä. Hiiden pelimannit soitti länsiuusmaalaista musiikkia monipuolisin soittimin. Elias Savisalo on omien sanojensa mukaan ”kaheli veikko, joka vinguttelee – – jouhikkoa ja haitaria hiien villillä meiningillä”. Hän myös rakentaa soittimia itse ja on taitava improvisoimaan.

Katsojista Pia Riihioja kommentoi näin:

– Erityisesti ihailin nuoren lohjalaisen Elias Savisalon jouhikon ja kaksirivisen haitarin soitantaa. Elias oli valloittava persoona. Toki Kreeta-Maria Kentalan ja Timo Alakotilan  konserttikin oli todella hieno ja Palefacen vierailua Ainon ja Miihkalin vieraana oli ilo kuunnella.

Nämä kaksi esitystä pidettiin Pakarissa, ja myös duo Kreeta-Maria Kentala ja Timo Alakotila siirrettiin Pakariin. Esityksen piti olla ulkona, mutta viulunsoittaja ei voinut soittaa alle 20 asteen lämpötilassa; asteita oli ehkä 15.

Kentala on vanhan musiikin liikkeen uranuurtaja, ja Alakotila on tunnettu pianisti, säveltäjä ja sovittaja ja myös Sibelius-Akatemian opettaja. Kuulin hivelevän kaunista musiikkia barokista uudempiin sävellyksiin – tosin seinän takaa, koska minä ja monet muut emme mahtuneet saliin emmekä oviaukkoon.

Sivusalikin oli aivan täynnä. Saimme istua pirttipöydissä mukavasti, ja kaikki yrittivät olla aivan hiljaa korvalehdet äärimmilleen levitettyinä. Duon esitys oli niin mahtava ja vangitseva, että kaikki hiljenivät. Timo Pekonen sanoi, että näimme musiikin voiman.

Esityksen jälkeen taiteellinen johtaja Aino sanoi, ettei olisi voinut olla kauniimpaa lopetusta, ja olimme aivan samaa mieltä.

Kreeta-Maria Kentala ja Timo Alakotila. Kuva: Marion Göbel

Elämyksiä lapsille

Lapsille oli ohjelmassa tonttuaiheinen piirustuskilpailu ja tonttupolku. Lisäksi heillä oli mahdollisuus rapsuttaa Mohawk-farmin lampaita ja ratsastaa Ratsastuskoulu Hevoslaakson poneilla. Piirustuskilpailussa näyttelyyn valitut työt saivat kunniakirjan ja palkinnon. Kolme parasta voitti lisäksi Fagerkulla Folkin lippupaketin.

Piirustuskilpailua on esitelty festivaalin kotisivuilla. Tuomarina toiminut taiteilija Ulla Phillips luonnehti voittajatyötä näin:

– Tonttu oli toteutettu suurella luovuudella, omintakeisuudella ja hauskuudella! Yksityiskohtien määrä myös ilahdutti.

Benjamin Manquelipe, piirustuskilpailun voittaja ja tonttutietäjä. Kuva: Kirsi Jaatinen

Tonttupolun ideoimme ja toteutimme yhdessä Ainon kanssa. Siinä oli merkitty reitti, jonka varrelta sai bongata ja tunnistaa erilaisia tonttuja. Tehtävään liittyi myös kirjainten poimimista, ja kirjaimista muodostettiin sana.

Tonttupolun kartta: Aino Ruotanen

Tonttupolun käynnistäjänä oli fiktiivinen hahmo, tonttuentusiasti Hedvig Tuomaantytär Heinäselkä (Kirsi Jaatinen). Hän haastatteli lapsia ja kertoi omasta tonttuinnostuksestaan ja tontuista, joita on nähty eri maissa. Hyvin suomalaisia tonttuja ovat saunatonttu ja riihitonttu. Suomalaiset tontut ovat sukua tulenhaltialle ja viihtyvät uunin lähellä. Siksi niillä on usein yllään punaista väriä. Karkkilassa on tavattu ainakin kotitonttuja, riihitonttuja ja myös sahatonttuja. Sahatontut ovat sukua pohjoisen myllytontuille, ja molempien tehtävä on vahtia vesivoiman käyttöä.

Antiaisten sahalla Karkkilassa oli Iida Luseniuksen mukaan (1938) kerran vesipyörä pysähtynyt, kun saha oli laitettu käyntiin kolminaisuuden sunnuntain vastaisena juhlalyönä. Saha oli pysähtynyt keskiyöllä, ja kun mentiin katsomaan, vesipyörässä nähtiin käsi pitämässä sitä paikoillaan. Myöhemmin sahan sillalla oli tullut ”vanhaa Ookreenia” vastaan ”pikkuinen harmaa äijä” jokin tappi tai ”föörlinkeri” kädessään. Sahaa ei millään saatu käyntiin, mutta sitten se maanantain vastaisena yönä keskiyöllä oli lähtenyt itsestään käyntiin. Sahan haltia ei antanut sahan käydä pyhän vastaisena yönä. (Martti Haavio: Suomalaiset kodinhaltiat, Porvoo 1942, s. 362–363).

Tontut ovat enimmäkseen ihmisten suojelijoita, mutta suuttuvat kovasti, jos ihmiset käyttäytyvät huonosti, vaikkapa saunovat liian myöhään, piereskelevät saunassa, mekastavat lauantai-iltana tai pelaavat uhkapelejä. Viime mainituissa tilanteissa haltiahirren alla vintillä asustava kotitonttu alkaa tömistellä ja kolistella.

Ennen polulle lähtöä sanottiin yhdessä lähtöloru. Bongattavissa tontuissa oli ikiaikaisia tonttuja, mutta myös uudempia. Koska kulttuuri muuttuu, tonttujen tehtävät vain lisääntyvät. Yksi tonttu esimerkiksi oli närkästynyt lukutaidon rapistumisesta ja lukurauhasta, toinen satelliittiromusta.

Tonttupolku tuntui havaintojeni mukaan vetoavan kovasti 2–10-vuotiaisiin. 6-vuotiaan pojan äiti huusi poikansa perässä juostessaan, että tämä on parasta, mitä täällä on. Poika oli kiertänyt polun molempiin suuntiin ja useamman kerran.

Hedvig Tuomaantytär Heinäselkä, tonttuentusiasti. Kuva: Anja Ruotanen

Mohawkin lampaat. Kuva: Kirsi Jaatinen

Kuttumobiili-kahvilan pitäjä Ville Pehkonen. Kuva: Kirsi Jaatinen

Paikallisia yrittäjiä ja kulttuuritoimijoita

Tuli hyvä mieli, kun juttelin ihmisten kanssa. Monet ovat tietoisia tavoitteistaan ja tekevät arvojensa mukaisia, kivoja asioita. Vihtiläinen vuohitilan yrittäjä Ville Pehkonen Kuttumobiileineen tarjoili muun muassa kahvia, gluteenittomia kutunjuustosämpylöitä ja vuohenmaitojäätelöä.

Ravintola Noki tarjoili herkullisia keittoja Pakarissa. Monet kehuivat lohikeittoa, jossa oli sakea liemi.

Kirsti Seppälä ja Päivi Nykvist. Kuva: Kirsi Jaatinen

Karkkilan Karjalaseura ry:stä saapuivat paikalle puheenjohtaja Kirsti Seppälä ja sihteeri Päivi Nykvist, joilla on juuria Kannaksella – Kirstillä Hiitolassa ja Päivillä Heinjoella. He kertoivat unelmoineensa tällaisesta musiikkitapahtumasta ja esittelivät Karjala-seuran toimintaa.

Paikalle saavuttuaan Päivi Nykvist oli ihmeissään, ja myöhemmin hän kertoi:

– En nähnyt kaikkia esityksiä, mutta Ainoa & Miihkalia ja Palefacea halusin ehdottomasti mennä katsomaan. Mä olin kuin Liisa ihmemaassa tämän nykykansanmusiikin keskellä. Mä kun olen sellaisen progressiivisen rockin ystävä eikä mieleen tullut kansanmusiikin alueelta juuri muita kuin Pokelat, Raita Karpo ja Konsta Jylhä. Mutta kiva tapahtuma tämä oli, vaikka satoi. Monilla oli sellaiset kasvot, että paikalle on tultu musiikin takia.

Kirsti Seppälän mukaan Karjalasta evakuoitiin ihmisiä kaksi kertaa, eikä heitä toisella kerralla evakuoitu samaan paikkaan kuin ensimmäisellä. Karkkilan seudulle evakuoitiin ihmisiä toisella kerralla Heinjoelta. Evakuoituja ihmisiä oli koko maan väestöstä noin 10 prosenttia. Nyt karjalaisten evakkojen jälkeläisiä arvioidaan olevan noin 1,5 miljoonaa.

Karjalan Liitto on perustettu vuonna 1940 keskuselimeksi siirtoväen asioita hoitamaan. Karkkilan seura on perustettu vuonna 1946 ja täyttää ensi vuonna 80 vuotta. Uudet jäsenet taustasta riippumatta ovat tervetulleita. Eikä tarvitse olla karjalaisia juuria, jos muuten karjalainen kulttuuri kiinnostaa. Lisätietoa saa Karjalan Liiton verkkosivuilta.

Seura pitää karjalaisuutta ja perinteitä yllä säännöllisellä toiminnalla ja upeasti suunnitelluilla jäsenkirjeillä. Seura tekee yhteistyötä muun muassa seurakunnan ja Tanssiopisto Vinhan kanssa, osallistuu paikallisiin tapahtumiin kuten Rautapäiviin ja järjestää kaikille avoimia puurojuhlia joulun alla. Myös Heinjoki-juhlia on järjestetty sekä pyöräilytapahtumia, saunailtoja, teatteriretkiä ja konsertteja. Lisäksi on osallistuttu muihin karjalaisten kokoontumisiin. Tämän vuoden toiminnassa on ollut myös toukokuusta elokuuhun maanantaisin mölkkyilta. Aiemmin on ollut piirakkatalkoita ja myös kinnasneulatyöpajoja, mutta enää ei ole vetäjiä.

Viereisellä pöydällä aivan yllättäen olikin myynnissä kinnasneuloja, parsinsieniä, teräsvateja ja -ämpäreitä, hamppukuituista pyykkinarua ja muita vanhan ajan tyylisiä tuotteita, jotka ovat osittain yrittäjän itse suunnittelemia. Regine Adjen yritys Ekovekotin Pusulasta myy laadukkaita, kestäviä tuotteita mahdollisimman käsittelemättömistä raaka-aineista, puusta, metallista ja muista luonnonmateriaaleista. Tuotteet ovat myös vastuullisesti tuotettuja sekä ihmisten että ympäristön kannalta. Regine haluaa myötävaikuttaa pitkäikäisillä ja sähköttömillä tuotteillaan kestävämpään elämäntapaan, joka kuormittaa ympäristöä mahdollisimman vähän.

Regine Adje. Kuva: Kirsi Jaatinen

Ulla Phillips. Kuva: Kirsi Jaatinen

Samassa Parvin talon huoneessa esitteli ripustettavia pienteoksiaan nummelalainen savirappaustaiteilija Ulla Phillips, jolla on työhuone Högforsin ruukin alueella, Ala-Emalilla. Alun perin Kuopion Muotoiluakatemiasta valmistunut keramiikka-alan muotoilija on opiskellut myös Lapin yliopistossa ja Lahden Muotoiluinstituutissa. Mynämäellä hän on suorittanut savirakentajan tutkinnon.

Ullaa kiinnosti jossain vaiheessa tarinankerronta keraamisella pinnalla, ja nyt hän on päätynyt savirappaukseen. Parhaillaan hän valmistelee savirappausprojektia Oulun kulttuuripääkaupunkitapahtumaan kesäksi 2026. Ouluhan on seuraava Euroopan kulttuuripääkaupunki Slovakian Trenčinin ohella.

Ulla työskentelee hyvin marginaalisen materiaalin ja tekniikan parissa ja haluaisi sen saavan enemmän sijaa julkisen taiteen ja sisustustaiteen kentällä. Savirappaus on nimittäin ekologista eli täysin palautettavissa luontoon tai kierrätettävissä. Hiilijalanjälki on pieni. Esimerkiksi betoni, kipsi tai keramiikka ei ole sellaista. Mikrosementti kuivuu ja kovettuu nopeasti, mutta savirappausta voi aina työstää uudelleen. Ulla tekee kokonaisia seiniä savirappaustekniikalla, mutta myös savimuraaleja ja pienteoksia. Luontoaiheiden lisäksi häntä kiinnostavat myös modernit savigraffitit ja muut abstraktit teokset.

Tällaiset tapahtumat ovat usein yksinäistä työtä tekevälle taiteilijalle inspiroivia. Kun Ulla kävi katsomassa Aino & ja Miihkali -duon esiintymistä, hän ajatteli: ”Näin munkin pitäs vetää.” Hän kuvitteli, kuinka laulu on lähtenyt tulemaan kenties arkisena hetkenä keittiön pöydän ääressä. Hän ajatteli laulun pitkää matkaa äänitysstudion kautta esiintymislavalle tavoittamaan ihmisiä. Hän ajatteli, että ei hänenkään pidä luovuttaa, vaan tehdä matka loppuun asti.

Tapahtumassa Ullaa puhuttelivat myös lämminhenkisyys ja yhteen kokoontumisen voima. Lisäksi hän mietti sitä kontrastia, joka syntyy suuren työmäärän ja kiireettömän tunnelman välille. Vaikka on tehty paljon valmisteluja, lopputulos on levollisuus ja kiireettömyys – ikään kuin kaikki olisi syntynyt helposti.

Aino Ruotanen. Kuva: Kirsi Jaatinen

Pikkupässin jatkot

Kun Timo Pekonen oli vielä kotona Helsingissä ja lähdössä kumppaninsa Tytteli Loukesin kanssa Fagerkullaan, hän koki miellyttävän yllätyksen. Hän huomasi tapahtuman kotisivulla ohjelman yhteydessä Karkkilan katrillin linkin. Hän klikkasi sitä ja huomasi, että sen takaa löytyivät eri instrumentteja varten kirjoitetut nuotit. Hän ajatteli, että jos joku on nähnyt näin paljon vaivaa ja kirjoittanut bassollekin stemmat, hän virittää soittimen ja ottaa sen mukaan.

Säveltämäänsä Karkkilan katrillia varten Aino Ruotanen todellakin oli sovittanut kappaleen monelle instrumentille, ainakin kanteleelle, viululle, harmonikalle, bassolle, ukulelelle, huilulle, saksofonille ja klarinetille. Sekä lasten että aikuisten oli mahdollisuus osallistua soittamiseen ja myös Pikkupässin jameihin pihateltassa. Siellä olikin monta instrumenttia paikalla. Oli kanteleita, viuluja ja ukuleleja, oli 2-rivinen haitari, kitara ja saksofoni. Aino johti harjoituksia viululla. Katrillin soittamista harjoiteltiin kiireettömästi vaihe kerrallaan, ja lopuksi se esitettiin kokonaisena tanssijoiden kanssa.

Tanssijoita oli 4 paria vastakkain eli 16. Heitä ohjasi Tanssiopisto Vinhan rehtori Saara Mikkola-Ylitolva. Timon mukaan kyseessä on hieno katrilli. Hän on nimittäin itse kokenut katrillinsoittaja ja on soittanut katrilleja Japanissa asti. Paikalla oli soittajien ja tanssijoiden lisäksi tietenkin myös yleisöä. Pikkupässin teltassa ei ollut yhtään tyhjää pöytää.

Aino johtaa katrillibändiä Pikkupässissä. Kuva: Juho Häme

Timo Pekonen ja Tytteli Loukes, Kuva: Kirsi Jaatinen

Harkitut arvot hienon tunnelman pohjalla

Tulimme monista suunnista, kaikenikäiset ja eritaustaiset. Tulimme yhteen, ja tapahtuma toteutui, vaikka aamupäivällä oli lasten kirjastotapahtuma ja illalla lavatanssit. Kaiken lisäksi satoi hieman.

Tapahtuma on kuin lähde. Tässä lähteessä vesi oli kirkasta. Veden kalvon läpi voi nähdä tekijöiden arvot. Nyt kaikki tuntui viittaavan samaan suuntaan, ja yhteinen nimittäjä voisi olla vaikkapa kunnioitus tai välittäminen – esimerkiksi taiteista, kulttuurista, historiasta, juurista, yhteisöllisyydestä, lapsista, tulevaisuudesta, tasa-arvosta, rauhasta, rakennetusta ympäristöstä ja luonnosta välittäminen.

Ulla Phillips on miettinyt paljon rakennettua ympäristöä, ajan kulumista ja ihmisten jälkiä ympäristössä. Tällä hetkellä on menossa suurin purkubuumi Suomessa. Samalla tuhotaan kulttuurin kerrostumia ja identiteettiympäristöjä. Hän pitää Karkkilasta, koska siellä on säilytetty paljon vanhoja rakennuksia. Myös luonnon tila askarruttaa, koska se, mitä teemme luonnolle, teemme itsellemme.

Huoli luonnosta on myös karkkilalaisen tekstiilitaiteilija Soile Hovilan teemoja. Hän on opiskellut Jyväskylän yliopistossa ja Taideteollisessa korkeakoulussa ja erikoistunut gobeliineihin, joita kudotaan pystykangaspuilla. Esillä oli muun muassa teos Lajinsa viimeinen, joka kuvaa hömötiaisen lentoonlähtöä yhdistettynä dystooppiseen näkymään veden valtaamasta metsästä. Teos Veden kosketus ottaa kantaa veden arvoon ja saatavuuteen.

Veden peilissä -sarjan kuvakudoksissa Hovila käsittelee vanhojen metsien tuhoamisen aiheuttamaa surua ja kaipausta, lähestyen aihetta veden heijastusten kautta, kuin muistoina. Soile Hovilan teoksia voi nähdä laajemmin Kouvolan taidemuseossa kevätkaudella 2026:

– Kokoamani materiaalipohjaista taidetta tekevien ryhmä ensiesiintyy näyttelyssä Kosketuksissa – keskittymisen taide. Työhuoneellani voi myös tulla vierailemaan, Hovila vinkkaa.

Milla Malmberg, Öhmanskan esittäjä, arvioi tapahtumaa näin:

– Tapahtumassa oli mukava ja lämminhenkinen tunnelma! Ihmiset olivat tulleet tosi hyvällä mielellä ja viihtymismielessä. Ehdin itse kierrellä tapahtuman eri pisteitä heti alussa, mutta harmillisesti ehdin omien kierrosten takia nautiskella vain muutaman keikan: KaPeKa, Aino & Miihkali, Paleface.

– Palefacen keikkaa melko takaa katsellessa hymyilytti katsella sadetakkien ja sateenvarjojen hytkyvää joukkoa. Tunnelma oli katossa, vaikka vettä vähän satelikin – onneksi vain vähän. Oli myös ihanaa nähdä, miten eri-ikäiset ja erilaiset katsojat olivat saman asian äärellä. Samalla Palefacen keikalla taputtamassa olivat niin teini-ikäiset lapseni kuin 90 vuotta kesällä täyttänyt alakoulun opettajanikin.

– Karkkila on tosi monialainen ja aktiivinen kulttuurikaupunki. Kansanmusiikkia täällä ei kuitenkaan juuri koskaan ole kuullut. Toivonkin, että Fagerkulla Folk saa jatkoa! Ihan tosi mukava tapahtuma, juuri oikein mitoitettu tapahtumapaikka ja säästä huolimatta kiva määrä ihmisiäkin. Ja jos tarpeeksi monta kertaa toistetaan, jonain vuonna se aurinkokin pakosti paistaa.

Roy Bergman luonnehti festivaalikokemustaan näin.

– Minulle jäi festivaalista aivan mahtava vaikutelma! Esitykset olivat todella laadukkaita, vaikka itse sanonkin, ja oli hauska nähdä, kuinka moni oli saapunut kuuntelemaan musiikkia pienestä sateesta huolimatta.  Erityisen mieleenpainuva oli Palefacen, Ainon ja Miihkalin esitys. Myös sitä edeltävä Ainon & Miihkalin duo oli loistava.

– Öhmanskan kierros oli hauska yllätys päivältä, jonka odotin koostuvan pelkästään musiikista. Olisin mielelläni ollut kierroksella pitempäänkin. Oli hauska kuulla Fagerkullan paikallishistoriasta, ja Öhmanskan näytteleminen oli todella vaikuttavaa luontevuudessaan!  Tapahtuman aikana nauttimani vuohenmaitoon tehty mustikkajäätelökin jäi mieleen. Haluan lopuksi erityisesti kehua ilmaista bussijärjestelyä Helsingistä Karkkilaan ja takaisin. Matka oli oikein mutkaton.

Pia Riihioja kehui lämminhenkinen tunnelmaa:

– Pieni sadekaan ei haitannut. Oli ilo kuulla eri-ikäisten muusikoiden monipuolista soittoa. Fagerkullan työläismuseon pihapiiri ja Pakari sopivat hienosti tapahtuman pitopaikaksi.

Soile Hovila kuvaili kokemustaan näin:

– Minulle nämä festarit olivat erityinen paikka osallistua, kun nykykansanmusiikki on minusta ihan parasta musiikkia. Ja nyt sitä sai kuunnella kotinurkilla.

Jussi Matikainen tiivisti kokemuksensa ytimekkäästi:

– Hyvää musiikkia ja hyvä tunnelma!

Timo Pekosta ja Tytteli Loukesta ilahduttivat musiikin lisäksi erityisesti paikalliset yrittäjien tuotteet, kuten täydellinen lohikeitto, vuohenmaitojäätelö ja kahvi, hunajat ja saippuat (Kandyville Arts & Crafts). Tapahtuma oli heistä aika pitkä, mutta sopivan väljä. Kokonaisuutena se oli antoisa koko perheen elämys:

– Sai syödä, juoda, kuunnella ja osallistua.

Itselleni jäi vaikutelma, että kaikki valmistelutyö on ollut vaivan arvoista. Kaunis, vehreä ympäristö otti tapahtuman lempeään syliinsä. Sisältö oli arvomaailmaltaan todella harkittu ja kirkkaasti fokusoitu. Aplodit Aino Ruotaselle! Lopulta ihmiset, jotka tulivat, loivat tapahtuman. Se valo ja lämpö, mikä heijastui toisten silmistä ja jäi sydämeen, kantaa tulevaisuudessakin.

Ahkera ja taitava Aino päätti pitkän kiitospuheensa tapahtuman Facebook-sivuilla(31.8.2025) näin:

”Tässä maailmantilanteessa, missä niin moni asia menee niin totaalisen väärin, on kyllä tosi helpottavaa, että joku menee myös ihan oikein. Tapahtuu hyviä kohtaamisia, tullaan hyvien asioiden äärelle yhdessä. Yritin rakentaa raameja sellaisille hyville asioille, ja ihmiset tuli, ja täytti ne raamit ihanilla väreillä!”

Kirsi Jaatinen, teksti

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua