Kreivi nousee haudastaan ja puraisee suoraan synkkään sydämeen – arviossa Robert Eggersin Nosferatu

Nicolas Hoult. Kuva: 2024 Focus Features LLC.

Vampyyri on vainajaolento, joka yleisten ravitsemus- ja ravintosuositusten sijaan noudattaa jääräpäisesti hyvinkin epämääräistä ruokavaliota. Tätä pureskelin mielessäni, kun läksin katsomaan Robert Eggersin ohjaamaa ja käsikirjoittamaa uutuusversiota elokuvataiteen ikiklassikosta, Nosferatusta.

Vuoden 1922 Nosferatu – Eine Symphonie des Grauens (vapaasti käännettynä ”kauhun sinfonia”) on kaikkien vampyyrielokuvien alkuräjähdys. Tai pitäisikö sanoa alkupuraisu. Panokset ovat siis varsin kovat. Mitään Uunoa ei ole lähdetty uudestaan tekemään.

* *

Taustatietona mainittakoon heti kärkeen, että Nosferatu on käytännössä yhtä kuin Bram Stokerin Dracula. Saksalainen F. W. Murnau halusi reilut sata vuotta sitten kiihkeästi filmatisoida Draculan, mutta oikeuksia ei irronnut. Suivaantunut Murnau päästi läjän saksalaisia kirosanoja, muutti pokkana henkilöt (kreivi Draculasta tuli kreivi Orlok ja Mina Harkerista Ellen Hutter) ja paikat (Lontoosta tuli Bremen ja Transylvanista tuli, no Transylvania) ja päätti kuvata elokuvan omin lupineen.

Florence Stoker, Bramin leski, haastoi elokuvayhtiön, voitti oikeusjutun ja filmit määrättiin tuhottavaksi. Tämä ei silti estänyt elokuvan leviämistä, ja lopulta synkkä Nosferatu onkin noussut ikoniseen asemaansa mestariteoksena. Kalpea ja kaljupäinen arkusta nouseva kuikelo on pinttynyt ikiajoiksi verkkokalvoillemme.

Tekijänoikeudet ovat sittemin rauenneet ja uusintaversioon verenimijän nimeksi olisi voinut vallan hyvin vaihtaa Draculan (kuten Werner Herzog tekikin omaan Nosferatuunsa vuonna 1979) tai minkä tahansa muun, mutta ilahduttavalla tavalla vuoden 2024 Nosferatussa haluttiin tehdä kunniaa juuri Murnaun versiolle sijoittamalla tarina jälleen Bremeniin. Tarinankin suhteen hiihdellään tuttuja latuja ja mitäpä sitä suotta muovailemaan.

Willem Dafoe on professori Albin Eberhart. Kuva: Aidan Monaghan / Focus Features LLC.

* *

Ellen (Lily-Rose Depp) toivoo apua yksinäisyyteensä, luo vahingossa ulottuvuuksien välisen Teams-yhteyden ja ilmeisen pahasti incelöitymään päässyt kreivi Orlok tulkitsee tämän ikuisen rakkauden viestiksi. Siitä alkaa kauhea sumplinta pistää paperiasiat kuntoon ja muuttaa pois tympeiksi käyneiltä Karpaateilta.

Thomas Hutter (Nicolas Hault) matkaa kreivin toiveesta paikan päälle salkku kainalossa ja ralli alkaa. Saksanlaivalla Orlok pistää miehistön nippuun ja pyörii ihmisbuffetissa voimia keräten. Laiva keikkuu tyrskyissä ja sen verran kova jano kreivillä on, että en ihmettelisi jos pönttöä vasten ei ole Orlokilta päässyt parit örlökit.

Hassuttelu sikseen ja asiaan. Elokuvasta välittyy ihastuttavalla tavalla kiintymys ja kunnioitus alkuperäiseen elokuvasovitukseen. Varjot ovat syviä ja pelkät fonttivalinnat kertovat, että tässä häärätään nyt tyylikkäiden retroratkaisujen äärellä.

Visuaalisuus onkin kautta linjan erinomaisen synkkää ja kaunista katseltavaa. Hutterin vierailu kreivin koleassa linnassa on pahaenteinen ja tunnelma aidosti painostavan murskaava. Orlok mörisee niin, että elokuvateatterin penkit tärisevät.

Lily-Rose Depp on Ellen Hutter. Kuva: Focus Features LLC.

* *

Ainoana miinuksena löydän ehkäpä itse Orlokin visuaalisen annin; olemukseen on otettu rohkeammin vapauksia viiksineen. Bill Skarsgård on erinomainen näyttelijä, joka on maskeerattu käytännössä tunnistamattomaksi. Herää kysymys miksei rooliin ole valittu jo valmiiksi vähän rujompaa näyttelijää, ettei olisi tarvinnut ostaa parilla miljardilla peruukkeja? L

opputulos ei kuitenkaan näytä mitenkään järin hurjalta tai pelottavalta vampyyrinkuikelolta, vaan lähinnä lähikaupan Markulta. Tai no, vähemmillä kärpäsillä ja madoilla kuitenkin.

Nosferatun parhaat kauhuelementit ovatkin vähemmän maskeerattujen näyttelijöiden ansiota. Lily-Rose Depp loistaa riivattuna Elleninä ja heittäytyy täysillä houreiseen ja kalmankalpeaan kauhukuvastoon. Lavastus ja puvustus ovat täyttä priimaa. Ei ihme, että Nosferatu sai Oscar-ehdokkuudet juuri näistä. Kaksi muuta ehdokkuutta tuli kuvauksesta (täysin ansaittu) ja maskeerauksesta (Skarsgårdia ei tosiaan tunnista).

Ainekset ovat niin kohdallaan, että ehkäpä olisin toivonut elokuvalta rohkeampaa irrottelua saksalaisen ekspressionismin suuntaan ja muutenkin ihan vain mielipuolista hulluutta. Nosferatu kärsii samasta jäyhästä pömpöösiydestä kuin monet muutkin modernit kauhuelokuvat. Ne ovat valtavan totisia ja ryppyotsaisia megaeepoksia. Äänet ovat matalia ja massiivisia, kohtaukset lipuvat kuin kynnet paksulla plyysillä.

Nosferatu on kestoltaan mojovat 132 minuuttia, eli noin 40 minuuttia 102 vuotta vanhempaa esikuvaansa enemmän. Täysin tarpeettomana vertauksena heitettäköön, että Leslie Nielsenin tähdittämä Dracula – Verevä Vainaja kertoi saman tarinan vain 88 minuutissa.

Kaiken kaikkiaan Nosferatun kauniin synkkä visuaalisuus ja rakkaus alkuperäiseen riittävät jo itsessään nostamaan leffan reilusti positiivisen puolelle.

Jani Tuovinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua