Levykatsaus: Lasse Tapio Junnila, Hayley Williams, Smerz, Frànçois & the Atlas Mountains

05.03.2021

Henriette Motzfeldt ja Catharina Stoltenberg ovat Smerz.

MUSIIKKI | Antti Lähteen koostamassa Levykatsauksessa ystävällisiä koneita, henkisiä villaneuleita, fragmentaarisia luonnoksia ja hempeää eleganssia.

”Smerzin musiikkia on vaikea verrata täsmällisesti mihinkään muuhun, mutta toisaalta se istuu täydellisesti kokeellisen nykypopin isoon kuvaan Oneohtrix Point Neverin, FKA twigsin ja edesmenneen Sophien kaltaisten artistien kanssa.”

ARVOSTELU

Lasse Tapio Junnila: Childhood Amnesia

3.5 out of 5 stars

Hayley Williams: FLOWERS to VASES / descansos

3 out of 5 stars

Smerz: Believer

4.5 out of 5 stars

Frànçois & the Atlas Mountains – Banane Bleue

3 out of 5 stars

Kone on lempeä

Litku Klemetin levy-yhtiönä tunnetun Luova Recordsin alamerkki Luola keskittyy elektronisen ja kokeellisen musiikin julkaisemiseen. Hyvä niin, sillä sen kaltaisen musiikin julkaisemiseen ei Suomessa liiemmälti vakiintuneita väyliä löydy.

Muun muassa Sumuposauttajan, Concorde Pilotin ja Lauri Kallion jatkeeksi kuullaan esikoislevy Lasse Tapio Junnilalta, turkulaistuneelta muusikolta, joka soittaa muun muassa Sepikka- ja The Botherers -yhtyeissä.

Childhood Amnesia (Luola, 12.2.2021) soi aurinkoista ja lempeää electronicaa, uneliaiden tuokiokuvien ja energisesti kuplivien tanssipalojen välillä vuorotellen. Levyn tunnelma on ystävällinen ja kevyesti kohottava. Musiikissa on vaikeasti paikannettavaa nostalgiaa, joka vie lapsuuden luontodokumenttien tai itäeurooppalaisten eläinanimaatioiden maailmaan.

Hengellistä sukulaisuutta voi aistia vuosituhannen vaihteen folktronica-artistien (Lemon Jelly, múm, varhainen Four Tet) naivistis-utooppiseen ”luonto kohtaa elektroniikan” -tunnelmaan. Virkistävää, sillä synkässä ja kylmässä Suomessa tällaista ei ole ollut tapana tehdä – ainakaan näin hyvin.

Henkinen villaneule

Hayley Williamsista tuli tähti jo teini-ikäisenä, räväkkää ja reipasta pop-punkia soittavan Paramoren sateenkaaritukkaisena laulajana. Viisi albumia julkaissut amerikkalaisyhtye on harvinaisuus 2000-luvun rockbändien joukossa – se löysi faneja myös aivan nuorimpien kuulijoiden joukosta. Listaykköseksi Paramore ylsi niin kotimaassaan kuin Britanniassakin – ja Suomessakin kahdella levyllä top 10:een. Vuoden 2017 erinomaisen After Laughter –albumin jälkeen bändiltä ei ole kuultu uutta musiikkia.

Sooloartistina Williams, 31, on tunnettu melko tarkkaan vuoden verran. Viime kevään esikoissingle Simmer ja sitä seuranneet Petals for Armor -EP-levyt (ja lopulta albumi) keräsivät lähes universaalia ylistystä mietteliäällä taiderockin ja popin hybridillään, joka kirvoitti vertauksia Radioheadin, Björkin ja Tori Amosin kaltaisiin prestiisiartisteihin.

Kakkosalbumi FLOWERS to VASES / descansos (Atlantic, 5.2.2021) on tyypillinen karanteeniajan tuotos. Williams on pukenut ylleen henkiseen villaneuleen ja ottanut askeleen intiimimpään ja akustisempaan suuntaan, rätisevän takkatulen ääreen. Kimuranttius ja kunnianhimoisuus on saanut väistyä yksinkertaisempien ratkaisujen tieltä; FLOWERS to VASES / descansos on mukavuudenhaluista turvamusiikkia siinä missä Taylor Swiftin tai The Nationalin tuoreimmat tuotokset. ”Just tämmöisiä” levyjä ilmestyy nyt paljon.

Pysäyttävä First Thing to Go -balladi ja esikoislevystä eniten muistuttava My Limb avaavat albumin vaikuttavasti. Sen jälkeen tunnelma kuitenkin vääjäämättä hiipuu ja laimenee. Tietty spontaani ote kuitenkin pysyy yllä läpi 14 biisin matkan, eikä Williamsin kevyesti käheää ääntä väsy kuuntelemaan. Seuraavan Williams-levyn luonteesta tämä ei kerro välttämättä mitään.

Kiehtovaa luonnosmaisuutta

Mikä on ollut vuoden 2021 toistaiseksi paras levy? Vastaukseni on Smerzin Believer (XL Recordings, 26.2.2021). Eli mikä?

Smerz on oslolaisten, nyttemmin Kööpenhaminaan asettuneiden Henriette Motzfeldtin ja Catharina Stoltenbergin duo, jonka ympärillä on kuplinut jo puolen vuosikymmenen ajan, kiitos yhä kiinnostavammiksi käyneiden single- ja ep-julkaisujen. Believer on kaksikon ensimmäinen albumi.

Smerzin musiikki on abstraktia, fragmentaarista ja suurelta osin elektronista tai ainakin elektronisesti muokattua. Se, kuten tupataan sanoa, ”pakenee määrittelyjä”, mistä kertoo myös termien sekamelska, jota yhtyeen musiikin kuvailemiseen on käytetty. (”UK Bass, Deconstructed Club, Art Pop, Glitch Pop, Synthpop, Industrial Hip Hop”, luettelee Rate Your Music -sivusto avuliaasti.)

Believerin skaala ulottuu melankolisesti mouruavista jousista räppimuminaan ja puskista pelmahtaviin trance-tykittelyihin. Musiikkia on vaikea verrata täsmällisesti mihinkään muuhun, mutta toisaalta se istuu täydellisesti kokeellisen nykypopin isoon kuvaan Oneohtrix Point Neverin, FKA twigsin ja edesmenneen Sophien kaltaisten artistien kanssa.

Kuudentoista kappaleen joukosta välittömimmän vaikutuksen tekevät kalsean impressionistinen Max, lakonisesti jurnuttava Believer ja energisesti sähisevä I Don’t Talk About That Much, mutta lähes kaikki muutkin jäävät kummittelemaan mielen perukoille kiehtovassa luonnosmaisuudessaan ja rohkeassa minimalismissaan.

”Comment vas tu?”

Ranskalaisen François Marryn ympärille rakentuva brittiyhtye Frànçois & the Atlas Mountains on ollut olemassa jo pitkälti toistakymmentä vuotta ja vakiinnuttanut jonkinlaisen kulttisuosikin asemansa hempeimmän indiepopin marginaalissa.

Yhtyeen seitsemännestä albumista Banane Bleuesta (Domino, 26.2.2021) tekee suomalaisittain kiinnostavan sen tuottaja, oma Jaakko Eino Kalevimme, joka itsekin kuuluu levyn julkaisevan maineikkaan Domino-levy-yhtiön (Arctic Monkeys, Franz Ferdinand) talliin.

Banane Bleue soutelee miellyttävyyden ja mitäänsanomattomuuden vesillä. Sen tarkoituksellisen lempeä, kotoileva ja ”twee” sointi viehättää niitä, joita tällainen kuiskuttele, puksuttelu ja tassuttelu miellyttää, mutta jättää kylmäksi kaikki muut. Lopputulos on äärimmäisen elegantti, eikä tippaakaan rock. Söpöilevästä yleisilmeestä todisteena käy levyn ensimmäisen singlen Coucoun kertosäe: ”Coucou coucou coucou coucou / Comment vas tu?”

Frànçois & the Atlas Mountains höystää melodista ranskapoppiaan tarpeen mukaan bossanovalla tai analogisyntetisaattoreilla. Kovin kauas äärimmäisen mukavalta mukavuusalueeltaan se ei kuitenkaan rohkeimmillaankaan ajaudu. Parhaat biisinsä (balladit Lee-Ann & Lucy ja Dans un taxi, 100-prosenttisesti TV-Resistorilta kuulostava Tourne Autour) yhtye on jostain syystä säästänyt levyn b-puolelle, joten kärsivällinen kuulija palkitaan.

Antti Lähde

 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This