Levykatsaus: Jussi Reijonen, Designers, Emma Salokoski & Ilmiliekki Quartet, Teemu Viinikainen

Kattauksen kiinnostavimman ja yllättävimmän elämyksen tarjoilee kitaroita ja oud-luuttua soittava säveltäjä Jussi Reijonen. Hänen toinen albuminsa Three Seconds│Kolme Toista (2022) hollantilaiselle levy-yhtiölle Challenge Recordsille on viisiosainen sarja, joka taidokkaasti ja pakottomasti sulauttaa ainutlaatuiseksi kudelmaksi helpoimmin maailmanmusiikiksi kuvailtavia elementtejä ainakin Lähi-Idästä ja Afrikasta sekä aineksia modernista jazzista.

Rovaniemellä syntynyt Reijonen on varttunut Lapin lisäksi juuri Lähi-Idässä, Itä-Afrikassa sekä Yhdysvalloissa, mistä hän on hiljattain muuttanut Amsterdamiin. Levyn taustoituksessa kerrotaan albumin teemojen kumpuavan kulttuurien kohtaamisesta sekä eri puolilla maailmaa kasvamisen tuomasta juurettomuuden tunteesta. Ehkäpä albumin nimessä oleva ”kolme toista” viittaa juuri näiden toisien asuinpaikkojen ja vaikutteiden lukumäärään.

Uraansa Reijonen on luonut nimenomaan Yhdysvalloissa ja muusikkona hän nauttii kansainvälistä arvostusta. Soolouransa ohella hän soittaa muun muassa New York Arabic Orchestrassa sekä sveitsiläisen laulaja Gabriel Martinin kanssa, toimii yhtenä maailmanmusiikkia kokeellisesti tutkiskelevan Sawaan-kvintetin johtajista ja työskentelee opettajana sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Hänen debyyttialbuminsa un julkaistiin 2013 hänen omalla levymerkillään.

Tälle albumille Reijonen on koonnut hyvin kansainvälisen nonetin jazz- ja maailmanmuusikkoja: trumpetisti Jason Palmer, rumpali Vancil Cooper ja basisti Kyle Miles tulevat Yhdysvalloista, pasunisti Bulut Gülen ja mikrotonaalista pianoa soittava Utar Artun Turkista, viulisti Layth Sidiq on jordanialais-irakilainen, sellisti Naseem Alatrash palestiinalainen ja lyömäsoittaja Keita Ogawa japanilainen. Reijosen ja kanssamuusikoiden yhteistyökumppaneiden lista on vakuuttava Herbie Hancockista ja Jack De Johnettesta Ron Carteriin, Maria Scheideriin, Angelique Kidjoon ja Queen Latifahiin.

Reijosen säveltämä, tuottama ja suurelta osin sovittama suite on lumoavan kypsä ja varma, sensitiivinen, sävyltään mietiskeleväkin, vaikka sisältää hyvinkin intensiivistä rytmiikkaa. Soitto on kauttaaltaan upeaa, musiikki kaunista, täyteläisenä soivaa kudelmaa, jossa tunnelmaa luovat sulassa sovussa ääripäissään arabialainen basaari sekä newyorkilainen klubi.

Toivottavasti tämä ryhmä saadaan Tampereelle.

* *

Disainereita

Lähi-idästä vauhtiin polkaisee ainakin nimellisesti myös belgialaisen kontrabasistin Joachim Florentin sävellyksiä soittava klassinen pianotrio Designers juuri julkaistulla samannimisellä levyllä (We Jazz, 2022). Silti loistelias, ”postmoderni” trio peilaa ja rakentaa aivan toisenlaista todellisuutta kuin Reijosen yhtye.

Florentia ovat inspiroineet erityisesti geometria ja arkkitehtuuri, jota ajatusta hän on kypsytellyt kertomansa mukaan pari vuotta. Hänen rinnallaan tutkimusmatkalla ovat loistovireinen, uskomattoman upeasti soittava pianisti Aki Rissanen sekä väkevästi svengaava ja Rissasen lailla vahvasti improvisoiva australialainen rumpali Will Guthrie. Florent ja Guthrie pitävät majaa Nantesissa, Ranskassa, johon maassa nykyisin usein toimivalla Rissasellakin on tiivis yhteys. Levyn musiikki on äänitetty reilu vuosi sitten syyskuussa Pariisissa.

Musiikissa on ovelaa, etäisesti Thelonious Monkin mieleen tuovaa kulmikkuutta, tutkielmamaisia, ehkäpä juuri arkkitehtoniseksi tai geometrisiksi miellettäviä rakenteita, seassa jopa nimensäkin mukaisesti (Folk Song) kansanmusiikkimaisia sävyjä ja ajoittain hurjatempoisia syöksyjä (Procession), toisteisia pianokuvioita sekä uskomattoman intensiivistä ja irtonaista svengiä. Rissasen häkellyttävän upeaa soittoa ei voi olla taivastelematta, ja piano on tässä tietysti väkisinkin tiukasti pinnassa.

Florent tai Guthrie eivät jää hänestä yhtään jälkeen, Guthrien rytmiikassa tuntuu olevan samaa ovelaa nykivyyttä kuin Rissasen pitkissä, kirkkaana juoksevissa sävelketjuissa, ja Florent piiskaa soittoon jykevän tummasoundista perussävyä. Svengaavasti nykivä kulmikkuus soi hyvin esimerkiksi sävellyksessä Point Ligne Sur Plan. 

Kerrassaan upea ja sanan varsinaisessa merkityksessä kansainvälinen trio.

* *

Joulukirkkoon

Emma Salokoski ja Ilmiliekki Quartet ovat kolmannen kerran paneutuneet laulumusiikin saloihin ja tällä kertaa reki on valjastettu joulukirkkoon.  Ensimmäinen oli vuonna 2009 julkaistu albumi Vi sålde våra hemman, joka pohjasi Salokosken lapsuuden ruotsinkielisiin kansanlauluihin sekä 2018 ilmestynyt Ligger du fortfarande i sängen, joka ammensi ruotsinkielisen runouden maailmasta.

Joulu, joulu, jul (We Jazz, 2022) liukuu lumipinnalle Salokosken omalla tekstillä Lahjattoman joulu, jonka on säveltänyt Verneri Pohjola. Lisäksi levyllä on kaksi Olavi Louhivuoren sävellystä Jouluaamu sekä Natten före aftonen Salokosken teksteihin.

Yhtenäistä, pieteetillä työstettyä levyä kannattelevat silti tätä varten uudelleen sovitetut klassikot: Glans över sjö och strand (Viktor Rydberg–Alice Tegner/Ivar Widén, jossa yhtye maltillisesti improvisoikin teemaa, En etsi valtaa loistoa (Jean Sibelius–Zacharias Topelius), Varpunen jouluaamuna (Otto Kotilainen-Topelius) tai Jouluyö, juhlayö (Franz Gruber–Joseph Mohr) ynnä Pieni rumpalipoika (Katherine Kennicott Davis).

Tyylikäs toteutus ei äidy missään vaiheessa irrottelemaan, vaan antaa musiikin soida omana itsenään. Siellä täällä teemaa ryydittää pieni improvisoitu palanen.

Koska tykkään joululauluista, ajattelin mennä kuulolle Salokosken ja kvartetin parasta aikaa pyörivälle kiertueelle.

* *

Mies ja kitara

Kitaristi Teemu Viinikainen (s. 1975) on kuulunut kotimaisen jazzin eliittiin jo pitkään ja soittaa lukemattomissa yhtyeissä. Hänen viides omissa nimissään tehty albuminsa Songs of Silence (Eclipse, 2022) ilmestyi nyt marraskuussa.

Viinikainen on sosiaalisessa mediassa esittänyt yksin nauhoittamiaan tulkintoja, ja nyt purkissa on hieno albumillinen versioita monista klassisista sävellyksistä. Rungon luo useampi jazzin klassinen nimi; kaksi tulkintaa Thelonious Monkilta (Ask Me Now ja Evidence), Charles Mingusin ikivihreä omistus Lester Youngille (Goodbye Pork Pie Hat), Chick Corean Windows sekä vanha Duke Ellington -standardi Come Sunday.

Pienet pilkahdukset aidan taakse ovat The Policen ohjelmistosta lainattu Stingin Tea in the Sahara sekä suomalaisen radiosoiton ikivihreä Rakastan Elämää (Eduard Kolmanovsky); Viinikaisen omasta kynästä on vain lyhyehkö Prologue.

Viinikainen on hillitty tyyliniekka ja tässäkin ilmeisen tarkkaan punnittu ja mietitty kokonaisuus soi hienostuneen eleettömänä ja tyylikkäänä. Riekkumatta.

Arto Murtovaara

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua