Levykatsaus: Jori Sjöroos, Teenage Wrist, Tindersticks, Black Twig

12.03.2021

Jori Sjöroos kävi henkilökohtaiseksi.

ARVOSTELU | Sami Nissisen kokoamassa Levykatsauksessa käsitellään pakkomielteitä, antaudutaan melankolialle, luotetaan vähäeleiseen cooliin ja yritetään pärjätä tilanteessa, kun menestystä tuoneesta yhtälöstä on kadonnut puolet.

”Siinä missä Sjöroosin laulujen kertoja haluaa sabotoida elämänsä, tuottaja tuntuu tekevän saman kappaleillensa. On melkein varmaa, että jos kappale alkaa kauniisti ja seesteisesti, ei meno jatku samanlaisena loppuun asti.”

ARVOSTELU

Teenage Wrist – Earth Is a Black Hole

3 out of 5 stars

Tindersticks – Distractions

4 out of 5 stars

Black Twig – Was Not Looking for Magic

3.5 out of 5 stars

Jori Sjöroos – PERSONAL ALBUM DEMO 2019

3.5 out of 5 stars

Kadotettua kemiaa

Losangelesilaisen Teenage Wristin tarina on esimerkki siitä, kuinka tuhota lupaava ura hetkessä. Yhtyeen vuonna 2018 julkaistu debyytti Neon Chrome Jesus oli kiitetty levy musiikkimediassa ja tarjosi modernin, keskiraskaan kitararockin ystäville monta korvamatoa. Yhtyeen energisessä ja sävykkäässä soundissa yhdistyivät luontevalla tavalla maantieteellisesti etäiset grunge- ja shoegaze-vaikutteet, 1990-luvun amerikkalainen ja brittiläinen vaihtoehtorock.

Syksyllä 2019, kun yhtye vaikutti uuden singlen julkaistuaan olevan vakaassa nousukiidossa, se ilmoitti, että toinen perustajajäsen ja laulaja Kamtin Mohager vetäytyy porukasta keskittyäkseen indietronica-tyyliseen sooloprojektiinsa The Chain Gang of 1974:iin. On vaikea tajuta ja myös hyväksyä sitä, että Mohager jättäytyi pois kelkasta omasta halustaan juuri silloin, kun yhtye oli lunastamassa tehdyn työn satoa. Olipa eron syy mikä tahansa, tarkoitti se Teenage Wristin tapauksessa yhtyeen taiteellisen tason notkahtamista.

Kakkosalbumi Earth Is A Black Holella (Epitaph, 12.2.2021) laulu- ja biisinkirjoitusvastuu lankesi kokonaan kitaristi-laulaja Marshall Gallagherin harteille. Vaikka Gallagher kirjoittaa ja tulkitsee hyvin, jää Mohagerin herkkää ja eläytyvää laulupanosta ja biisinkirjoitustaitoa kaipaamaan. Muutoksen myötä yhtyeen soinnista ovat karsiutuneet kaikuisemmat shoegaze-sävyt ja sen tyyli on hivuttautunut lähemmäs keskitien jenkkirockia ja voimapoppia Posiesin ja Goo Goo Dollsin tyyliin.

Vahvasta ysärihumalasta huolimatta kappaleet tuntuvat mielikuvituksettomilta ja kliseisiltä. Vaikuttaa siltä, että omillaan Mohager ja Gallagher saavat aikaan vain keskinkertaista jälkeä, kun taas yhteistyössä kummankin lahjakkuus ja tyylitaju kanavoituivat ihanteellisella tavalla. Levyn helmiä ovat sen keskivaiheilla peräkkäin tulevat Yellowbelly ja Silverspoon, jotka ovat koukkuineen vakuuttavia esityksiä ja muistuttavat yhtyeen (tai Gallagherin) ilmiselvästä potentiaalista. Muutoin ollaan tukevasti harmaalla vyöhykkeellä.

* *

Pakotonta melankoliaa

Miehillä on naisia useammin taipumusta itsetuhoiseen itsesääliin. Elämän lyömien tueksi on olemassa kaikenmaailman miessakkeja sekä muita kerhoja, joissa kovaonniset voivat käsitellä traumojaan. Sitten on niitä, kuten tämän kirjoittaja, jotka vaikeinakin hetkinä vieroksuvat kaikkia ryhmiä, koska näkevät niissä kultin ja lahkon piirteitä. Onneksi on olemassa Tindersticks ja Stuart Staples, jotka tekevät kuultavaksi ja käsitettäväksi sen, miten miehellä on vaikeaa.

Distractions (Lucky Dog / City Slang, 19.2.2021) on Tindersticksin kolmastoista albumi. Sitä ensi kertaa kuunnellessa reaktio on epäuskoinen. Tindersticks on innostunut teknosta! Albumin avaava Man Alone (Can’t Stop the Fadin’) mukailee teknoa perinteisillä soittimilla ja rumpukoneella. Stuart Staplesin luupattu laulu kuulostaa parodialta teknobiisien hokemista ja onelinereista. Metatasolla biisi tuntuu radikaalilta, ja luo uutta kulmaa yhtyeen suhteen. Toinen kappale I Imagine You palauttaa yhtyeen kuitenkin osaamisalueelleen, riisuttujen ja verkkaisesti etenevien, melankolisten laulujen pariin.

Sen jälkeen seuraa yllättäen kolmen coverin potpuri. Näistä ensimmäinen, Neil Youngin Man Needs a Maid, saa Staplesin ja Gina Bakerin duettona upean uudelleenluennan. Dory Previnin Lady With the Braid saa pontta reggae-tyylisestä bassosta. Vaivihkaiset jouset virittävät tunnelman jäätäväksi. Dub-henkinen versio Television Personalitiesin You’ll Have to Scream Louder -kappaleesta jatkaa pseudo-reggae-linjaa, ja Stuart Staplesin laulu kuulostaa siltä kuin hän horisisi alzheimerin taudissa ja yrittäisi epätoivoisesti saada kommunikaatiota tapahtuvaksi. Levyn päättävä The Bough Bends on järkyttävän kaunis ja miltei psykoottinen kuvaus erosta ja kaipauksesta.

Distractions tuntuu kaikesta melankoliastaan huolimatta pakottomalta ja helposti syntyneeltä levyltä. Rumpukone puksuttaa perusbiittiä kappaleesta toiseen ja muusikot soittavat rennolla otteella säästeliäästi mutta varmalla tyylitajulla. Erilaisten tyylien kontrastit kiehtovat ja yllättävät. Sovitukset tuovat esiin yhtyeen taustalla olevat postpunk-vaikutteet, jotka ovat aina olleet ainakin mentaalisella tasolla osa yhtyeen omintakeista hybridisoundia. Distractionsilla Tindersticks on tehnyt omista ja muiden lauluista kokonaisuuden, joka kaikesta rönsyilystä huolimatta tuntuu vain ja ainoastaan Tindersticksiltä.

* *

Vähäeleistä coolia

Vaikka maailma ympärillä muuttuu kovaa vauhtia, on turvallista tietää, että kaikki ei sentään muutu. Black Twig kuulosti jo ensilevyllään valmiilta ja siltä, että yhtye tiesi paikkansa pop- ja rockmusiikin kentällä. Myöhemmilläkään äänitteillä yhtye ei ole varsinaisesti tavoitellut uusia uria tai tyylillisiä kokeiluja, vaan pikemminkin mennyt syvemmälle sinne, minne alun perinkin oli matka. The Velvet Undergroundin viitoittamalla tiellä vaikutteita on ammennettu keveämmän laidan powerpopista ja brittiläisen C86-aallon pastellinsävyisestä makuuhuonepopista.

Tänä päivänä Black Twigiä voi pitää vanhanaikaisena yhtyeenä. Se kun ei hyödynnä musiikissaan modernia teknologiaa ja synteettisiä soundeja, vaan luottaa soinnissaan sähkökitaroiden voimaan. Ja upeasti kitarat soivatkin muodostaen huolellisesti suunniteltuja arpeggio-harmonioita.

Toisin kuin levyn nimi antaa ymmärtää, Black Twig löytää I Was Not Looking for Magic -albumillaan (Soliti, 26.2.2021) itsestään varsin psykedeelisen ulottuvuuden. Makeat, karkilta maistuvat kappaleet, kuten Moon Song, kasvavat vaivihkaa hämyisiin sfääreihin. Nimikappale I Was Not Looking for Magic on valioluokan popbiisi, jonka hyväntuulinen boogie sulattaa kyynisimmänkin popparin sydämen. Devils Please Be Gone manaa pirut pois lempeän melankolisesti, suostuttelutekniikalla, ja lopussa miedosti hapokkaalla kitaraefekti-myrskyllä. The Byrdsin Turn Turn Turn -biisin pääriffiä häikäilemättömästi lainaava Big Cat jää lähtökohtiaan vaatimattomammaksi ralliksi. Sangen kuluttajaystävällistä on laittaa jamitus, nimeltään Puuhastelu, levyllä omalle raidalleen. Silti tuntuu, että juuri siinä yhtye saavuttaa tarvittavaa rentoutta.

Klassisen indie-estetiikan mukaisesti laulaja Aki Pohjankyrön ilmaisu kuulostaa viattomalta, hallitulta ja jopa pidättyväiseltä. Yhtyeen olemuksessa on vaatimatonta ja vähäeleistä coolia. Toksisilla rockmaneereilla tai herooisilla kitaran vingutuksilla ei ole sijaa Black Twigin show’ssa. Ne tuntuisivat tässä yhteydessä naurettavilta.

* *

Pimeälle puolelle

Jori Sjöroos haastaa nyt fanejaan. Viime vuonna julkaistu Sjöroots, ensimmäinen Sjöroosin omalla nimellään tekemä soololevy, ei ollut mikään summaus artistin musiikilliselta uralta vaan paremminkin avantgardistinen pläjäys, jolla artisti tavoitteli uusia ilmaisutapoja.

Samaa menoa jatkaa tuore Personal Album Demo 2019 (11 Ones, 5.3.2021), joka jo nimessään viittaa jonkinlaiseen prototyyppiin, ei ihan valmiiseen. Samalla Sjöroos esittää epäsuorasti filosofisen kysymyksen siitä, milloin taideteos on valmis. Tietääkö sitä lopulta kukaan muu kuin artisti itse? Vai onko musiikki paremminkin prosessi, jonka vaiheista voi vain tehdä erilaisia dokumentaatioita? Ja miksi vuosi 2019? Onko tämä musiikki jotain, jonka piti johtaa johonkin, jota emme ikinä saa kuulla? Mene ja tiedä, varsin mysteerinomaisissa tunnelmissa äänitteellä liikutaan.

Personal Album Demo 2019 on muodoltaan äänikertomus, jonka tunnelma on uhkaava kuin Lars Von Trierin elokuva. Levyä rytmittää omituinen ja kaikesta vieraantunut kertojaääni, joka kertoo pakkomielteistä, mielenhallinnan ongelmista ja muun muassa Freudin teorioista. Levyllä esiintyy useita ääniä, persoonia, jotka kaikki ovat kaiketi Sjöroosin. Laulujen tunnistettava minä on Sjöroosin kuulas tenori, tunteellinen ja romanttinen. Efekteillä madalletut ja muokatut lauluäänet lienevät sivupersoonia ja mielen riivaajia. Välillä meno on ûber-psykeä melkein Richie Hawtinin Plastikman-projektin tapaan.

Rytmisesti ja musiikillisesti ”Demo” on moninainen teos. On elektroa, grimea, teknoa, poppia. Siinä missä laulujen kertoja haluaa sabotoida elämänsä, tuottaja tuntuu tekevän saman kappaleillensa. On melkein varmaa, että jos kappale alkaa kauniisti ja seesteisesti, ei meno jatku samanlaisena loppuun asti. Muutamissa biiseissä, kuten Sailorissa ja NMSS:ssa, on jopa Sjöroosille ominaista hitikkyyttä. Viimeinen kappale Darkside summaa yhteen levyn tarinan ja kenties jonkinlaisen opetuksen: ”I’ve got to accept it, darkside”.

Sami Nissinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This