Levykatsaus: Archie Shepp & Jason Moran, Nathan Francis Quartet, Floating Points & Pharoah Sanders, Masa Orpana Honk

26.04.2021

Archie Shepp ja Jason Moran. Kuva: Accra Shepp

LEVYT | Arto Murtovaaran kokoamassa levykatsauksessa mukana kolme plus yksi tenoria: sielukasta, spirituaalista, svengaavaa – ja tanssittavaa.

”Taidokas Jason Moran muodostaa loistavan parin Archie Sheppille, jonka sielukkaisiin foniryöppyihin hän heijastaa punnittuja, ajoittain minimalistisia, monkmaisesti teemasta poimittuja sointuja.”

ARVOSTELU

Archie Shepp & Jason Moran: Let My People Go

4 out of 5 stars

Nathan Francis Quartet feat. Eero Koivistoinen: NFQ

3.5 out of 5 stars

Floating Points, Pharoah Sanders & The London Symphony Orhestra: Promises

3 out of 5 stars

Masa Orpana Honk & Johnny Gideon: The BigB

3 out of 5 stars

Vanhassa vara parempi

Muusikkona jo 1960-luvulla John Coltranen yhtyeessä sekä yhtä lailla mustien kansalaisoikeuksien puolustajana kunnostautunut saksofonisti Archie Shepp sitoo vanhat leipälajinsa väkevästi ja tuoreesti yhteen Let My People Go -levyllä (Archieball, 2021) yhdessä nykyjazzin kermaan kuuluvan pianisti Jason Moranin kanssa.

Kohta 84 vuotta täyttävän Sheppin ja 46-vuotiaan Moranin helmikuussa julkaistu levytys koostuu vanhoista gospeleista sekä jazz-standardeista ja on taltioitu livenä kahdella festivaalilla, 2017 Pariisin Jazz à la Villettellä sekä 2018 Mannheimin Enjoy Jazz Festivalilla Saksassa.

Levyn hartaan tunnelman virittää jo avausraita Sometimes I Feel Like a Motherless Child; orjuuden ajalta periytyvän traditionaalin vanhimmat tunnetut esitykset on tehty jo 1870-luvulla. Moran vie duon teemaan herkällä kosketuksella ja enimmäkseen sopraanoa levyn gospeleissa soittava Shepp tulkitsee lopussa kokonaisuuteen täydellisesti istuvat ydinfraasit laulamalla.

Muutkin Sheppin Archieball-yhtiölle tehdyn äänitteen gospelit – John P. Keen He Cares (1990) sekä 1850-luvulle periytyvä Go Down Moses, joka symboloi jo silloin orjien vapautta – saavat syvällisen tulkinnan. Jälkimmäisen teksti on toisesta Mooseksen kirjasta ja siitä löytyy sekä levyn teema että nimi: Let My People Go. Negrospirituaalit ovat keskeinen osa mustan Amerikan historiaa ja ulottavat afrikkalaiset juuret tämän päivän Black Lives Matter -liikkeeseen.

Upeat jazz-standardit, Billy Strayhornin ja Duke Ellingtonin tiheätunnelmainen Isfahan (vuoden 1967 albumilta Far East Suite), levyn ehkä komein raita, John Coltranen Crescent-albumilta (1964) peräisin oleva Wise One, toinen Ellington-repertuaarin laina, Billy Strayhornin Lush Life sekä Thelonius Monkin klassikko Round Midnight, tekevät nöyrästi kunniaa suurille afroamerikkalaisille jazzmuusikoille ja -säveltäjille.

Muutaman kerran Suomessakin esiintynyt Shepp on paitsi muusikko, myös musiikkitieteilijä ja -pedagogi sekä näytelmäkirjailija. Afrikkalaiset juuret olivat tulilla jo vuonna 1965 levytyksessä Fire Music, kansalaisoikeudet vaikkapa vuoden 1972 klassikossa Attica Blues. Pitkän uran hienoja duolevytyksiä on esimerkiksi pianisti Horace Parlanin kanssa (1977) tehty Goin’ Home.

Vanhat, lukemattomia kertoja soitetut sävellykset tuntuvat tässä ällistyttävän tuoreilta ja aidoilta; mestarillisen duon kemia tuo ne iholle väkevillä tulkinnoillaan. Ihailua herättää yli kahdeksankymppisen Sheppin maukas soitto niin sopraanosaksofonilla kuin muhevasti ja verevästi laulavalla tenorisaksofonillakin. Harkitun niukat lauluosuudet istuvat kuin piste iin päälle.

Taidokas Jason Moran muodostaa loistavan parin Sheppille, jonka sielukkaisiin foniryöppyihin hän heijastaa punnittuja, ajoittain minimalistisia, monkmaisesti teemasta poimittuja sointuja, väkeviä iskuja tai nettiversion ylimääräisissä Fats Waller -lainoissa ilkamoivaa stridepianoa.

Uusvanhaa Suomea

Portlandista Oregonista San Franciscon kautta Suomeen pari vuotta sitten rantautunut parikymppinen basisti, säveltäjä Nathan Francis perusti viime vuonna kvartetin ja lyö nyt pöytään sen kanssa tekemänsä NFQ-debyyttialbumin (Ajabu!, 2021).

Sibiksessä viime vuoden tammikuussa äänitetty levy ui sulavasti valtavirrassa ja sen vankkana ankkurina puhaltaa suomijazzin legenda Eero Koivistoinen, 75.

”Koipan” sävellys Minor Solution polkaiseekin levyn rapsakasti vauhtiin. Nuoret muusikot, Aleksi Heinola (rummut), Markus Niittynen (piano) ja Nathan Francis (kontrabasso) vievät sitä hyvällä svengillä ja Koivistoisen hallittu tenori nousee sen päälle plaaniin. Koivistoisen toinen sävellys levyllä on tempoltaan rauhallisempi Late Show.

Tyylikästä ja toimivaa kokonaisuutta vauhdittavat Francisin plokkaamat lainat Vilia (John Coltrane), After the Morning (John Hicks) ja Song for Her (Cecil McBee). Kolmas levyn ”originaali” on yhtyeen pianistin Markus Niittysen sävellys Crystal Clear.

Mainio rypistys.

Lontoon rakeita

Viime lokakuussa 80 vuotta täyttänyt Pharoah Sanders tuli Archie Sheppin lailla 1960-luvulla New Yorkiin, liittyi John Coltranen yhtyeeseen 1960-luvun puolivälissä ja oli mukana kansalaisoikeusliikkeessä. Sanders on nähty eräänlaiseksi Coltranen seuraajaksi ja hänen musiikkiaan on kuvattu ”spirituaaliseksi jazziksi” Tranen A Love Supremen hengessä.

Sanders soittikin peräti yhdellätoista Coltranen levyllä, ainakin 50 muulla levyllä muun muassa Don Cherryn, Alice Coltranen ja Ornette Colemanin kanssa ja on tehnyt omissa nimissäänkin yli 30 albumia. Repertuaari yltää äreästä avantgardesta vähän populaarimpiin sfääreihin.

Tässä viime vuonna äänitetyssä projektissa yhteistyökumppanina on englantilainen elektronisen musiikin tuottaja ja säveltäjä Sam Shepherd, joka käyttää levytyksissään nimeä Floating Points. Shepherd värväsi mukaan Lontoon sinfoniaorkesterin ja tällä kombolla on äänitetty 46 minuuttia pitkä, yhdeksänosainen teos Promises (Luaka Bop). Osat on nimetty yksinkertaisesti vain numeroilla ja meditatiivisen kokonaisuuden nivoo yhteen soittotekniikastaan ylistetty maestro hivelevällä tenorillaan.

Joku on ehtinyt jo kehua tätä Pharoah Sandersin myöhemmän uran mestariteokseksi, mutta taidokkaasta toteutuksesta huolimatta se ei henkilökohtaisesti niin kauheasti minua sytytä. Joku kuitenkin tykkää, sillä kokonaisuuden osaa Movement 6 on toistettu netissä tähän mennessä lähes miljoona kertaa.

Honk, honk!

Kangasalan oman maestron Masa Orpanan (s. 1973) vuodesta 2012 toiminut Honk-yhtye esiintyi viime syksynä Tampere Jazz Happeningissä ja on purkittanut EP-levyllisen The BigB (Alba, 2021) juuri tälle, foneilla laajennetulle kokoonpanolle räätälöityä musiikkia.

Tässä tenoristiryppäässä Orpana edustaa vielä teiniosastoa, mutta on ehtinyt tehdä hyvinkin paljon musiikkia erilaisissa kokoonpanoissa ja useampia levytyksiä omissa nimissään. Avainsanoja ovat yleensä olleet jazz ja rhythm ’n’ blues – ja samat eväät löytyvät tästä kolmen biisin rypistyksestäkin.

Levyllä soittavat Orpanan lisäksi kitaristi Johnny Gideon (Jonni Seppälä), Tuomas Heinonen (alttosaksofoni), Aino Heikkonen (baritonisaksofoni), Ville Vallila (basso) sekä Juppo Paavola (rummut). Nimiraidalla The BigB jytisee ja svengaa tymäkästi R&B. Tiiviisti purevien fonien ja klassisen puhtaan kitaran imevä groove pakottaa joraamaan.

Sovitus Oklahoman suuren pojan J.J. Calen Crazy Mamasta nostaa väkisinkin mieleen takavuosien Roomful of Bluesin; melko suoraviivainen tulkinta toimii tässä mukavasti, vaikka ei aivan tavoita Calen nautinnollista keveyttä. Paketin toinen Orpanan sävellys I Always Think of You orkestroi leveämmällä ja edelleen hyvin hallitulla ja sovitetulla pensselillä.

Arto Murtovaara

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This