Iisan laulun lämpö ja pehmeä hymy ovat uudella Amelia-albumilla aivan omalla tasollaan

26.02.2021

Kuvat: Minni Havas / Fullsteam

LEVYT | Lentäjälegenda Amelia Earhartin ympärille rakentuva teema-albumi on musiikillisesti kunnianhimoisinta Iisaa tähän mennessä.

”Iisan laulu ei ole koskaan kuulostanut yhtä iholle tulevalta.”

ARVOSTELU

4 out of 5 stars

Iisa: Amelia

Regina-yhtyeen kanssa suomalaiselle musiikkikansalle tutuksi tullut Iisa Pajula on kolmella aikaisemmalla soololevyllään jatkanut aika loogisesti Reginankin maailmoista tutun elektronisen popmusiikin parissa, jossa surinat ja pyörteet värjäävät tapettia ja Iisan pehmeästi sivelevä lauluääni loistaa.

Neljännellä levyllään Amelialla (Fullsteam, 2021) Iisa sukeltaa vuonna 1937 kadonneen lentäjä Amelia Earhartin ympärille rakentuviin tarinoihin, ajatuksiin ja tunteisiin. Musiikillista palettia on pureskeltu yhdessä meritoituneiden tuottajien, Rubikista tutun Artturi Tairan ja Disco Ensemblestä ja Ruusuista tutun Miikka Koiviston kanssa. Amelialta löytyykin hiukan samanlaisia maisemia kuin Ruusujen viimevuotiselta Kevätuhrilta, joskin keskimäärin rauhallisemmassa ympäristössä.

Iisan edellinen levy, Päivii, öitä (2018) piti sisällään useita tarranauhan lailla tarttuvia hittejä, kuten Kaunein syy, Jos se sattuu ja Kun olit nuori. Millaisia koukkuja on tällä kertaa heitetty veteen? Ja millaisia välähdyksiä lentäjälegendan teema tarjoaa?

Amelia tuntuisi olevan tummasti haaveileva, aamuöinen ja pohjimmiltaan raukea albumi. Mistään potkivasta bilelevystä ei ole kyse, vaan pohdiskelevasta kokonaisuudesta, jossa teemaan liittyvät tuokiokuvat, näkökulmat ja pienet tarinat leijailevat Earhartin Lockheed Electra 10E -koneen ympärillä kuin rauhakseen ohikiitävät pilvet. Silti pinnan alla on rauhattomampaa, mikä luo toimivan kontrastin laulun heleydelle.

Illuusio 2 avaa levyn pintakitkan alla levottomasti sykkivänä rytmihuohotuksena, jonka päälle Iisan laulupohdiskelu asettuu aloilleen kaikessa rauhassa, ilman levottomuuden häivääkään. Illuusio rauhasta? Se ei oo totta, ei mikään oo…

Samanlainen levoton, jopa junglehtava pohjavirtaus rakentaa Siskoa, jossa Pajula haikeilee sielunsiskoudesta jalat tukevasti aloillaan, pyörteitä oman utupilvensä suojassa seuraten. Sen jälkeen reilun minuutin mittainen Mihin sä menit -puhepohdiskelu avaa, kuinka katoamismysteeri ei jätä kertojaa rauhaan.

Suoraviivaisen melodinen Viimeistä päivää nauttii elonkaaren viime hetkistään kepeällä sykkeellä ja levyn selkeimpänä korvamatona. Amelialla ei selkeästi ole lähdetty hakemaan helpon kuuloisia hittejä, vaan luomaan raukeita tunnelmakuvia, joita paikoin kiivaatkin efektimatot ja pohjavirrat hiljakseen pyörittelevät. Niinpä avioliiton ehtoja pohtiva Ehdot palaa heti sykkivän pohjavirtauksen ja omassa turvassaan silittelevän laulun luomaan ”välitilaan”, josta laulu iskee vaivihkaa, hypnoottisesti aivojen tunnepintoihin.

Pyörteily pelkästään jännityksen luomisen vuoksi ei yleensä irrota meikäläisestä hurraahuutoja, mutta Iisan neloslevyllä sitä käytetään hienosti haastamaan laulun luomaa harmoniaa. Parhaimmillaan hienoista nousuista, kuten Lucky Striken kerrossa, saisi varmasti toimivia kappaleita yhtenäisemmilläkin elementeillä, mutta Amelian kunnianhimoisemmat ratkaisut tuovat toimivaa kitkaa, joka palvelee tunnelmaa. Kappaleiden yllättävänkin helpon oloinen tasapainoilu pohjalla juoksevien efektien ja laulun pehmeän raukeuden välimaastossa on albumin sormenjälki.

Ei sodassa, ei rakkaudessa on jälleen hiukan perinteisemmin, samaan suuntaan etenevästi rakennettu, pienesti melankolinen kaunokainen. Iisan laulun lämpö ja pehmeä hymy ovat aivan omalla tasollaan.

Riutalla uiva Valkohai ei ole paha tai julma, se vain on – ”koska hait ei tiedä muusta”. Kerrankin laulu ja rytmi keinuvat yhdessä samaan suuntaan. Levyn öisin ja pelkistetyin hetki on kaunis, laulussa noustaan jopa kohtalokkaaseen kuulauteen asti.

Tule rantaan sykkii jälleen levottomammin, mutta kepeästi askel kerrallaan. Jousetkin ovat taustalla sen verran vaivihkaiset, ettei niitä meinaa huomata. Vaikka kasvatuksessa on huohottavaa pyörrettä, ei kappaleen hymy karise matkalla tai huku virtaukseen. Kaksi vuotta nykii häiritsevämmin, ehkä laulun lievän ilmeettömyyden takia. Loppukappaleen korkeampi mutta rauhallinen kaari toimii paremmin.

Kohinaa ei ole ihan nimensä mukainen radiohäiriö vaan enemmän hymyävän yläpilvinen, hiukan vauhdikkaampi pala, jossa on toki levyn teemaan sopivan viipyilevä laulu mutta yllättävänkin kipakasti mukaansa nappaava melodiakoukku.

Jos avausraita Illuusio oli osa kaksi, niin lyhyt Hyvää yötä, Iisa on sen ykkösosa, joka jää välisoiton asemaan. Mukavan heleästi kasvava Hätätila tuo piristävää potkua levyn päätökseen, vaikka edelleen liidellään kepeästi. Taputuksien kuuloinen tahti kohtaa maukkaasti laulun pehmeän kujerruksen. Aika leveäksi loppua kohden venyvä kasvatus pysyy hienosti ohjauksen alla eikä lähde keulimaan hillityn harson läpi. Paljon tapahtuu pinnan alla, mutta rauhallisilla aalloilla voi jälleen huoletta makoilla.

Amelia ei ole perinteinen melodiakoukukas hittikimara, mutta sen luova ratkaisu tasapainoilla pinnan alla juoksevan pyörteen ja raukean laulun välille pehmeästi toteutetussa ristiaallokossa, on toimiva. Iisan laulu ei ole koskaan kuulostanut yhtä iholle tulevalta.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This