”Vankeus tarkoittaa minulle uutta alkua” – Linna-dokumenttisarja Hämeenlinnan naisvankilasta TV1:ssä ja Areenassa

Kuva: Tommi Penttinen / Yle

Linna-sarjassa seurataan elämää Hämeenlinnan vastavalmistuneessa vankilassa talvella 2021. Vankilan johtaja Tuomo Kärjenmäki esittelee uuden vankilan tiloja ja toimintoja ja kertoo ajatuksiaan vankilan mahdollisuuksista. Uutena asiana vankilassa ovat digiyhteydet ja niiden suomat mahdollisuudet ja kouluttautuminen.

Kärjenmäki uskoo, että uusi vankila antaa paremmat mahdollisuudet päihde- ja mielenterveysongelmien hoitoon, työnopetukseen ja työtoimintaan sekä opiskeluun. Hänen mielestään psykologin, papin ja eri ohjaajien työ on tärkeää, jotta vangit voisivat lähteä vankilasta paremmassa kunnossa kuin sinne tullessaan. Se vaatii kuitenkin resursseja. Hän myös toivoo, että naisenemmistöinen hallitus saisi naisvankien asiat vihdoin kuntoon.

* *

Seija kertoo työstään vanginvartijana ja vertaa sitä aiempaan ammattiinsa päiväkodissa, jossa työ oli periaatteessa samanlaista kuin vankilassa, ”rajojen asettamista ja sääntöjen opettamista”. Hänelle myös kalterien puute uudessa vankilassa tuntuu tuottavan pettymyksen.

Dokumentissa nähdään myös lyhyesti muita vartijoita eri tehtävissä ja henkilökunnan koulutustilaisuudesta, jossa puhutaan tärkeistä asioista.

Dokumentin päähenkilöt ovat kuitenkin vankeja: Lilja, Mirella, Jane, Tiina. Heidän elämäänsä vankilan muurien sisällä kuvataan eri tilanteissa, ja he kertovat tulevaisuuden suunnitelmistaan ja haaveistaan vapautumisen jälkeen. Rikoksista ei paljoa puhuta, eikä siihen ole tarvettakaan.

Tommi Penttinen / Yle

* *

Pisin tuomio, elinkautinen henkirikoksesta, on 31-vuotiaalla Liljalla, joka käy dialyysissä ja odottaa pääsyä munuaisensiirtoon.

Lilja on tiedonhaluinen ja pohtii myös yhteiskunnallisia asioita; hänen päivänsä

vankilassa kuluvat opiskellessa, käsitöitä tehdessä ja lukiessa: ”Eikä aika meinaa edes riittää kaikkeen, mutta parempi niin!”

Tulevaisuuden suunnitelmissa siintävät lukion jälkeiset opinnot yliopistossa tai ammattikorkeakoulussa ja sosiaalialan työ.

Hän kertoo elävänsä uutta alkua risaisen elämänsä jälkeen ja voivansa vankilassa sekä henkisesti että fyysisesti paremmin kuin koskaan: ”Vankeus tarkoittaa minulle uutta alkua.”

Lilja on sovittanut tuomiostaan kolme vuotta ja paljon on vielä jäljellä. Sen ajan hän haluaa käyttää mahdollisimman hyvin ja ottaa siitä kaiken hyödyn tulevaisuuttaan ajatellen.

* *

24-vuotias Mirella on nuoresta iästään huolimatta jo kolmatta kertaa vankilassa, viimeisin yhdeksän kuukauden tuomio tuli kortitta ajosta ja petoksista. Nuori romaniäiti kaipaa kovasti lastaan, jonka kanssa hän puhuu päivittäin rakkaudentäyteisiä puheluita. 

Mirellan päivät kuluvat pääosin sellissä, usein Raamattua lukien, sillä hän on uskossa ja ajattelee sen olevan ”hyvä tie ja kantavan pitkälle”.

Toiveestaan huolimatta Mirellalla ei ole työtä. Työn puute on monelle muullekin vangille pettymys, työnteko saisi toistensa kaltaiset päivät sujumaan nopeammin. Työnteolla olisi myös kuntouttava vaikutus monella tapaa rikkinäisille ja usein levotonta elämää eläneille vangeille. Työstä saatavilla onnistumisen ja osaamisen tunteilla voi olla valtaisa merkitys elämässään pettymään joutuneille ihmisille, jotka eivät ole ehkä koskaan saaneet kiitosta ja kehumista tekemisistään.

* *

Joukon vanhin, on 67-vuotias australialainen Jane, joka on joutunut vankilaan metamfetamiinin salakuljetuksesta. Kertomansa mukaan hän ei tiennyt kuljettamansa paketin sisältöä ja luuli puolentoista kilon lahjapaketin sisältävän suklaata. Vankilaan joutuminen oli hänelle kova järkytys ja yksinäisyydentunne valtava, kun hän suomea taitamattomana joutui osastolle, jossa häntä nimiteltiin, eikä kukaan sanonut hänelle sanaakaan englanniksi ensimmäisen viikon aikana.

Janen silmiin nousee yhä liikutuksen kyyneleet, kun hän muistelee, kuinka eräs vanki sitten puhutteli häntä ja tarjosi seuraavana päivänä palan leipomastaan kakusta. Nyt mummuksi kutsutulla Janella on jo helpompaa. Hänellä on työ vankilan ompelimossa ja ystävyyssuhteitakin on syntynyt, tosin aussitytölle Suomen talveen ja lumeen on hieman vaikea tottua.

Jane joutuu kokemaan sarjan aikana myös suuren henkilökohtaisen menetyksen ja järkytyksen, jonka täytyy olla todella kova kokemus toisella puolella maailmaa vangittuna olevalle naiselle, joka peittää suurimmat tunteensa kenties elämänkokemuksen tuomalla tyyneydellä.

Jane toivoo tuomionsa lyhentämistä, ja sarjassa käydään oikeudenistunto, johon hän osallistuu etänä vankilasta käsin. Oikeuden päätöstä jäädään odottamaan sarjan viidennessä osassa.

**

Vasta avioitunut Tiinakaan ei ole vankilassa ensimmäistä kertaa. Takana on pitkäaikainen päihteidenkäyttö, johon 34-vuotiaan naisen elämästä on kulunut 22 risaista vuotta. Takana on paljon kovia kokemuksia, kun hän saapuu suorittamaan tuomiotaan miehensä saattamana.

Tiina kertoo kuinka lapsista nuorin, 8-vuotias, on esittänyt toivomuksen: ”Äiti, etkö voisi jo lopettaa?”

Tiina haluaa päästä lopullisesti irti päihteistä ja häpeää korvaushoitoa, jonka vuoksi hän kokee olevansa B-luokan kansalainen. Hän pohtii psykologille mahdollisuuksiaan päästä kokemusasiantuntijaksi: ”Minullahan niitä on monelta alalta; huumeista, väkivallasta ja lapsen kuolemasta.

Tiinan keskimmäinen lapsi kuoli sydänlihastulehdukseen, jolloin hän alkoi turruttaa suruaan Subutexillä: ”Hitto, se oli hyvä tunteiden tappaja, kaikki ihmettelivät miksi en itke.”

Tytär syntyi tietenkin riippuvaisena: ”Jumalaut, huumeet on vieneet minulta niin paljon!”

Tiinan silmät alkavat kiiltää, kun hän kertoo äitinsä sanoneen hänelle puhelimessa, että on tälle rakas. Suuret asiat voivat olla pienistä sanoista kiinni.

* *

Muitakin vankeja dokumenttisarjassa piipahtaa, kaikki kiinnostavia ihmisiä, joiden elämään toivoisi aiempia helpompia aikoja ja tasapainoista elämää vapaudessa.

Sarjassa ei selitellä, eikä kommentoida kuin vankien ja henkilökunnan suulla sitä, mikä vankilassa toimii hyvin ja mikä taas ei.

Katsojan tehtävä on katsoa tarkkaan ja kuunnella näitä naisia, sillä heillä on paljon tärkeää kerrottavaa meille hyväosaisille, jotka olemme onnistuneet pysymään muurien ulkopuolella. Eikä se välttämättä johdu omasta fiksuudestamme.

Ulla-Maija Svärd

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua