Kuinka monta kertaa olet miettinyt vanhempiesi syntymää, valintoja ja tapaa löytää rakkaus?

Kuva: Yle Kuvapalvelu

Vanhempiaan ei voi valita. He kuitenkin sattuvat olemaan syy olemassaoloosi.

Kuinka monta kertaa olet miettinyt heidän syntymäänsä, valintojaan ja tapaa löytää rakkaus?

Svenska Teaternin kirjallinen pääguru Joakim Groth on miettinyt. Vuosi sitten sai ensi-iltansa hänen sukudraamansa Vi är bara människor, jossa Groth palaa ehkä kipeimpään sukukokemukseensa: isä-Gunnarin itsemurhaan.

Edellinen menestys oli Härlig är jorden.

Miksi tämä saksalaista sukujuurta oleva turvallinen isä päätyi ratkaisuunsa vain pari vuotta puolisonsa kuoleman jälkeen? Ja miten isä ja äiti ylipäätään löysivät toisensa?

Groth ja Kjell Westö ovat jotenkin samansukuisia kirjoittajina. Dramaattiset, kirveltävät kokemukset yritetään ymmärtää osana ihmisen sijoittumista tiettyyn historialliseen jatkumoon ja katsoa lempeästi menneitä sukupolvia. Sillä olemme vain ihmisiä.

Grothin näytelmä on jo kymmenes hänen Svenskanissa nähty näytelmänsä. Groth myös ohjaa omat tarinansa.

* *

Kahden ja puolen tunnin sukudraama koukkaa 1930-luvulta tähän päivään ja kertoo myös hämäriin jääneistä tädeistä, isän ja äidin rakastajista ennen liittoa, Lapista Saksan armeijasta pakenevasta sotilaasta, hapertuvasta kartanoelämästä Munkkiniemessä, nuoren miehen kasvamisesta 1970-luvun alun Helsingissä ja vanhempien kaipuusta.

Kun Marcus ja Joakim jäivät kaksin, he olivat alle kaksikymppisiä. Jotenkin Skavabölen poikia siis.

Niin on tarinan henkikin pitkälti sama. Isän masennus ei tosin näy Grothin perheessä kuin vasta äidin syöpäsairauden puhjettua. Yrittäjä-isän kuormaa lisäsi myös valtava velkataakka, jota ei saneeraus ollut vielä 1970-luvulla helpottamassa.

Joakim Groth menee tätinsä ja isänsä rakastajan luo löytääkseen isänsä ja äitinsä liiton salaisuuden.

Kuva: Yle Kuvapalvelu

Dramaturgia limittää monia aikatasoja ja lavalla simultaanikohtaukset on helppo toteuttaa. Leikkaukset toimivat myös tv-taltioinnissa. Groth on valinnut esityksen musiikilliseksi teemaksi Arvo Pärtin Tabula Rasa -teoksen toista osaa, jossa kellon kumahdukset vievät kohti kuoleman näkyä ja ikuista kiertoa luonnossa.

Tv-toteutus on yllättävän toimiva. Jos olet ehtinyt väsähtää striimauksiin ja katsot, että elävä teatteri on ykkönen, niin kuin onkin, tämä on erinomainen kakkonen. Kahden ja puolen tunnin esityksen katsoin ainakin itse herpaantumatta.

Tekstityskin on, jos pelkäät jääväsi finlandssvenskanista jälkeen.

Jännite pysyy, näyttelijät ovat täysillä mukana tulkinnassa, Joakim Grothin oma läsnäolo esityksen alussa tarinaan johdattajana saa palan kurkkuun ja Erik Salvesenin minimalistinen lavastus liukuovineen sopii teemaan enemmän kuin hyvin.

Jäämme aina ovien taakse vanhempiemme suhteen.

Anne Välinoro

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua