Teatteriarvostelu: Monsteri olohuoneessa -näytelmän oivaltava viesti on kuvaus elämästä eräänlaisena Tetris-pelinä, jossa palasia yritetään saada oikeille paikoilleen.

Monsteri olohuoneessa -näytelmän ensi-ilta Tampereen Tukkateatterissa 30.11.2019.

Monsteri olohuoneessa -näytelmän keskushenkilöt ovat isä ja tytär. Kertomus kietoutuu heidän haasteellisen tilanteensa, menneisyytensä ja haaveidensa ympärille.

Näytelmän onnistuneita antia ovat valot ja tunnelmien luonti eri keinoin. Niiden toteuttamisessa on käytetty mielikuvitusta ja moninaisia tekniikoita.

Äänet ovat paikoin oivaltavia, mutta jäävät välillä ulkokohtaisiksi ja kesken. Niiden suhteen ehkä yritetään jopa hieman liikaa. Oma suosikkini on pitsalaatikoita naputtelemalla aikaansaatu sateen ääni. Käsiä taputtamalla tapahtuvat siirtymät tilanteesta toiseen eivät kuitenkaan tee vaikutusta tai toimi.

Toistuvan kattilankannesta lähtevän rämähtävän äänen voisi nähdä ilmentävän arkipäivän ja elämän arvaamattomuuden masinoimaa uhkaavaa paniikkia, mutta tämäkin tehokeino jää liikaa ilmaan. Ehkä sama ajatus toistuu myöhemmin mainittavassa mustassa järvessä, joka kaikkien meidän allamme vaanii paksun jääkerroksen alla?

* *

Näytelmässä liikutaan inhorealistisessa arjessa, jossa MS-tautia sairastava ja sokeutunut isä (Jaakko Katajamäki) juo kaljaa, polttaa pilveä, syö Bountyja ja pissaa ohi pöntön.

Läsnä on myös pelitodellisuus, jossa isä on vahva ja voittamaton taistelija. Pelitodellisuudessa isä kohtaa konekivääririntsikoilla varustetun Dominatrixin.

Arkipuolella seikkailee myös sosiaalityöntekijä Marketta Raatikaisen hahmo (Sari Alhola-Piipponen), jonka vierailu isän ja tyttären luona aiheuttaa paniikkia. Marketta on arjen sankari, joka mopoilee auttamassa ihmisiä, lähinnä esitteitä jakamalla.

Sosiaalityöntekijän kuvauksessa on paikoin hyviä ja oivaltavia aineksia, ja Alhola-Piipponen on roolissa omimmillaan.

Tytär Ankkiksen elämää ohjailevan Katastrofikeijun (myös Alhola-Piipponen) idea on lähtökohtaisesti hyvä, mutta toteutus on ontuvan epämukava, eikä hieno päähinekään sitä pelasta.

* *

Sairas isä on menettänyt näkönsä. Tytär punoo juonen sosiaalityöntekijän vierailua silmällä pitäen, jotta kaikki vaikuttaisi olevan paremmin kuin hyvin.

Näyttämöllä panikoidaan siivoamisesta ja ruuanlaitosta ja kaikki menee enemmän tai vähemmän pieleen, kun sokea isä kokkaa.

Käsikirjoituksessa on lähtökohtaisesti hyviä aineksia farssiin, jossa on myös oivalluksen hetkensä. Pintaa syvemmälle ei kuitenkaan päästä ja koomisuus ei yllä nauruuni saakka.

Jatkuva tyhjien pitsalaatikoiden pinoaminen käy ensimmäisellä puoliskolla puuduttavaksi. Tukkateatterin tilan ongelmana ovat yhä myös muualta kiinteistöstä kantautuvat musiikin äänet.

* *

Tytär Ankkiksen (Minerva Kettukuja) hahmo kannattelee kokonaisuutta kautta linjan. Roolityö on uskottavin ja saa katsojan hetkittäin rentoutumaan. Muu seurue peesaa ja yritystä on, mutta hahmot ovat auttamatta keskeneräisiä ja välillä jopa vaivaannuttavia. Niilläkin on kuitenkin hetkensä.

Teini-ikäinen Ankkis haluaa kirjailijaksi ja välillä solahdetaan mielikuvitusmaailmaan. Isä Harrin hahmo on parhaimmillaan kertoessaan Ankkiksen äidistä Roosasta ja seikkaillessaan pelimaailmassa Dominatrixin kanssa.

Dominatrixin (Suzu Sommar) arkiminän, imatralaisen anarkofeministin Akuliinan (myös Suzu Sommar) hahmon idea tuntuu kääntyvän jopa itseään vastaan.

Komiikkaa etsitään sieltä missä sitä ei ole, kun Akuliina kuvataan karvaisena ja isomahaisena hahmona, joka toimii ”Vitturohtuma”-nimisen bändin laulajana. Hahmo ei ole edes teoriassa tarpeeksi huono ollakseen hyvä.

Epämukava olo aiheutuu myös koulun komeimman ja tyylitietoisimman pojan Lauri Ylävesamaan hahmon (Miika Ronkainen) suunnitelmasta, jolla hän haluaa julkisesti kertoa olevansa hetero.

Lauri tahtoo, että Ankkis ottaisi häneltä julkisesti suihin Hesen aidan takana. Hän haluaa tehdä selväksi heteroseksuaalisuutensa – sen, että on vain tyylitajuinen mies, ei homo!

Mitä ihmettä? Tämä alkeellinen ajatusjatkumo toteutuksineen ei ikävä kyllä tavoita koomista tasoa missään kohta – halusinkin lähinnä pois!

* *

Näytelmän oivaltava viesti on kuvaus elämästä eräänlaisena Tetris-pelinä, jossa palasia yritetään saada oikeille paikoilleen. Näyttelijöiden muuntautuminen tetrispalasiksi on onnistunut ja aikaansaadut pelinomaiset äänet ja liikekieli uskottavia ja toimivia.

Elämän epävarmuutta ja ennakoimatonta luonnetta heijastelee hyvin myös MS-taudin läsnäolo sairautena, jossa keho hyökkää itseään vastaan.

Myös pelitodellisuuden isän hahmon ja Dominatrixin kommunikoinnin kuvaus liikekielineen toimii poikkeuksellisen hyvin.

Isän ja Ankkiksen edesmenneen äidin Roosan (Alhola-Piipponen) kohtaamisessa päästään hienoon tunnelmaan. Näytelmä sisältää myös takaa-ajo-kohtauksen, jonka toteutus on vauhdikas ja intensiteettinsä säilyttävä.

* *

Näytelmän huonointa antia kautta linjan ovat yllättävät ja epämääräiset laulunpätkät ja ajoittainen oheissähellys, kun käsillä muodostetaan sydämiä, napsutellaan sormia tai tehdään tanssiliikkeitä. Näinäkin hetkinä olisin mieluummin muualla.

Näytelmän nimeä myös erikseen selitetään katsojille. Tässä olisi voinut luottaa yleisön kykyyn merkityksien ja niiden moninaisuuden hahmottamisessa.

Hanna Telakoski

Monsteri olohuoneessa

Käsikirjoitus: David Greig
Ohjaus: Anne Karema
Puvustus: Anne Karema ja Saija Saarinen
Lavastus: Mia Leppänen, Miina Aaltonen ja työryhmä
Valosuunnittelu: Minerva Kettukuja ja Anne Karema
Tekniikka: Vihtori Viitanen ja Anne Karema
Rooleissa: Minerva Kettukuja, Jaakko Katajamäki, Sari Alhola-Piipponen, Suzu Sommar ja Miika Ronkainen

Ensi-ilta Tampereen Tukkateatterissa 30.11.2019. Esityskalenteriin pääset täältä.