Elsa Saisio on Frida, Maiju Saarinen ohjailee Kuolemaa. Kuva: Kari Sunnari

Kun Tampereen Työväen Teatterin lavalle pelmahtaa punahehkuinen joukko liput liehuen ja laulaen kuin pakahtumaisillaan ”el pueblo unido jamas sera vencido”, se on kuin muistuma 1970-luvun Chilestä. Mutta nyt ei olla Chilessä, vaan Meksikossa, keskellä 1920-luvun poliittista kuohuntaa. Siinä haluaa olla mukana tulisieluinen nuori Frida Kahlokin.

Hetkessä kaikki muuttuu. Raitiovaunun ja bussin yhteentörmäyksessä 18-vuotias Frida loukkaantuu pahoin. Metallikaide lävistää hänen lantionsa murskaten luita ja sisäelimiä. Frida jää henkiin, mutta siitä lähtien kuoleman varjo seuraa häntä. Aluksi Frida säikkyy sitä, mutta vähitellen hyväksyy sen läheisyyden. Kymmenien leikkausten avulla Frida säilyy toimintakykyisenä, mutta kivut eivät koskaan hellitä täysin.

Näyttämöllä iloitaan silti elämästä, lauletaan ja tanssitaan, Frida muiden mukana. Värikylläinen energia yltää katsomoon ja tarttuu.

Ajoittain lavalla on pelkkä pylvässänky. Se on Fridan kipupesä, vankila ja pakopaikka. Kuvittelemalla huuruun piirretyn oven ja astumalla siitä ulos mieli rakentaa väylän pois tuskasta ja surusta, kohti luomistyötä. Frida alkaa maalata.

Elsa Saisio ja Mika Helppi. Kuva: Kari Sunnari

Jo lukiolaistyttönä Frida on ihaillut kansallistaiteilija Diego Riveran koulun seinälle maalaamaa freskoa. Nyt hän rohkaisee mielensä ja vie omia töitään näytille tälle suurelle taiteilijalle. Rivera kiinnostuu Fridan maalauksista, Frida puolestaan Riverasta, joka on Fridaa parikymmentä vuotta vanhempi iso ja kömpelö mies, silti naissankarina tunnettu. Pari Fridasta ja Diegostakin tulee. Eroon päättyvä liitto on epäsuhtainen ja tekee Fridan onnettomaksi, mutta koskaan he eivät pääse kokonaan irti toisistaan.

Frida Kahlo ei kuitenkaan ole mikään ressukka, vaan temperamenttinen nainen ja sisukas taistelija sekä omintakeinen taiteilija. Hänen työnsä ovat useimmiten omakuvia, joissa näkyy kehollinen kärsimys läpivalaistuna ja voimakkaan symbolisesti esitettynä. Fridalle maalaukset ovat realismia, mutta muille surrealistisia ja outoja. Tässä näytelmässä maalauksista nähdään vain vilaus. Fridan mieleen ja maailmaan päästään tanssien esitettyjen kohtausten avulla sekä ennen kaikkea koko näytelmän läpäisevänä, Elsa Saision herkänsykkivänä tulkintana. Saisio on myös taitava tanssija ja erinomainen laulaja.

Anne Rautiaisen käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä etenee hiukan kaleidoskooppimaisina katkelmina, mutta kokonaisuus on silti ehjä. Tampereen Konservatorion tanssijat luovat taidokkaita kohtauksia niin ilossa kuin surussa, värikkäissä kyläjuhlissa sekä elämän ja kuoleman ytimissä.

Petra Karjalaisen laulut toimivat kertojan tapaan. Niissä on voimaa ja paatosta, intohimoa ja rakkautta, mutta myös välttämättömän hyväksymistä ja surua. Katsoja on kosketettu. Näytelmän laulut esitetään espanjaksi, mistä syntyy yksi ulottuvuus lisää. Sanoja ei tarvitse ymmärtää, sillä Karjalaisen laulullinen läsnäolo, vimma ja veresliha, ilmaisee kaiken.

* *

Sekä Frida Kahlo (1907–1954) että Diego Rivera (1886–1957) olivat kommunisteja. Frida ehkä vain nuoruuden huumassa, sillä saksalaissyntyisen valokuvaajaisän ja uskovaisen meksikolaisäidin nelityttärinen koti on ylempää keskiluokkaa (kertoo käsiohjelma). Näytelmän kuluessa Frida moittii Diegoa aatteenpetturiksi, koska tälle maistuu makea elämä Amerikassa arvostettuna taitelijana. Frida kyllä nauttii itsekin ulkomaanmatkoista, vaikka niistä seuraa pettymyksiä.

Politiikalla on toki edelleen merkitystä Riveran ja Fridan elämässä. Kun maa alkaa polttaa Lev Trotskin jalkojen alla hänen uhattuaan Stalinin suosiota Neuvostoliitossa, Rivera ryhtyi etsimään Trotskille turvapaikkaa Meksikosta. Lopulta sellainen löytyy Fridan lapsuuskodista, vaikka Frida ei ajatuksesta ilahdukaan.

Näytelmän hassuimpia kohtauksia on Janne Teivaisen valosuunnittelun avulla loihdittu tapahtumaketju, jossa iso vierasjoukko istuu Fridan kotitalossa pitkän pöydän ääressä. Kunniavieraana on Trotski vaimoineen sekä muita Diego Riveran tärkeinä pitämiä henkilöitä. Frida on nyreissään. Hän ja Diego eivät ole väleissä juuri tuona ajankohtana, silti hän on suostunut olemaan mukana järjestelyissä.

Katsojalle illan etenemistä valaistaan (kirjaimellisesti) siten, että valot pöydän ympäriltä sammutetaan ja sytytetään vuorotellen rytmikkäästi, ja samalla valaisun kohdetta vaihdellaan. Aina valon syttyessä tilanne on siis erilainen. Ihmiset juopuvat yhä enemmän, juttelevat ja flirttailevat, päät kallistuvat uusiin suuntiin ja avioparit erkaantuvat toisistaan. Tässä leikinkaltaisessa menossa vain Trotskin vaimo istuu suolapatsaana paikallaan muiden riekkuessa ympärillä. Tuon pikaisen pantomiimin aikana ei lausuta sanaakaan, ainoastaan vaihtuvat valot ja kohdennetut spotit paljastavat muuttuneen asetelman. Tapahtumilla on myös seurauksensa.

Pentti Helin on Diego Rivera. Kuva: Kari Sunnari

Näytelmän Diego Riverana on Pentti Helin. Hän on isokokoinen, kuten esittämänsä henkilö, mutta ei suinkaan ruma, toisin kuin rupisammakoksikin ivailtu pulleamahainen oikea Rivera. Jotakin kutsuvaa Riverasta kuitenkin säteilee, koskapa naiset hänen pauloihinsa lankeavat. Etelämaalaiseen tyyliin Rivera pitää asiaa itsestäänselvyytenä, ominaisuutena josta ei tarvitse edes pyristellä irti. Pentti Helin ilmentääkin tyynen katumattomasti, kuin olkiaan kohautellen, ”minä nyt vain olen tällainen” -miestyyppiä.

Eläväisen näytelmän pohjavire on surullinen, vaikka se välillä unohtuisikin. Fridan terveys heikkenee vähä vähältä, ja Frida on paitsi tuskissaan, myös vihainen mätänevälle keholleen, kuten hän sitä nimittää. Aina ahdistuksen ja kipukohtauksen tullessa Kuoleman hahmo ilmestyy Fridan vierelle. Ensin säikäyttäen, sitten ystävänä. Näytelmässä luurankonuken liikuttajana toimii joko Soile Ojala tai Maiju Saarinen. Kuolema ohjaa lempeästi Fridaa kohti toista maailmaa, mutta ei kiirehdi häntä.

Niinpä vuonna 1953 Frida Kahlo ehtii pitää ensimmäisen yksityisnäyttelynsä rakkaassa kotimaassaan Meksikossa, jonka väreistä, tuoksuista ja tunnelmista hän on taiteessaan ammentanut. Tuolloin Frida on jo niin sairas, että hänet pitää kuljettaa näyttelynsä avajaisiin omassa ylväässä pylvässängyssään.

Ritva Alpola

Frida

• Käsikirjoitus ja ohjaus Anne Rautiainen
• Koreografia Liisa Ruuskanen
• Tanssikapteeni Soile Ojala
• Lavastus- ja pukusuunnittelu Marie Antikainen
• Valosuunnittelu Janne Teivainen
• Äänisuunnittelu Antti Puumalainen
• Videosuunnittelu Matias Ojanen
• Rooleissa Elsa Saisio, Pentti Helin. Soile Ojala, Petra Karjalainen, Minna Hokkanen, Pekka Kekäläinen, Janne Kallioniemi, Miko Helppi, Juha-Matti Koskela, Eriikka Väliahde, Teija Auvinen
• Muusikko Tuomas Luukkonen
• Yhteistyössä Tampereen Konservatorio

Kantaesitys Tampereen Työväen Teatterin Suurella näyttämöllä 18.1.2024. Esityksiä 4.5. asti. Esityskalenteriin tästä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua