Tohvelisankarin rouva kiertää Pyynikin katsomoa vauhdilla – kesäteatterissa pohditaan rakkautta ja kuolemaa ja nauretaan molemmille

Tom Lindholm on Aadolf. Tarkkailkaa jalkoja ja sormia! Kuva: Harri Hinkka

Näyttämöltä kaikuu sekopäistä huutonaurua. Näyttelijät Karoliina Kudjoi ja Tom Lindholm kiemurtelevat tuolissa, Kudjoi Lindholmin sylissä ja lopulta lattialla. Katsoja ei voi olla ihan varma, putosiko Kudjoi roolistaan emännöitsijä Riikkana vai kuuluuko kaikki näytelmään. Nauru tarttuu kuitenkin myös katsojaan.

Näytelmä on Maria Jotunin Tohvelisankarin rouva ja näyttämö Pyynikin Kesäteatterissa.

Pyynikin Kesäteatterin, Tampereen Teatterin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistyö marssittaa esiin roppakaupalla kokemusta ja nuorta ilmaisua. Antti Mikkolan sovittama ja ohjaama Maria Jotunin klassikkoteos vuodelta 1924 on jo itsessään vahva valinta.

Rooleihin on Tom Lindholmin ja Karoliina Kudjoin lisäksi valittu Piia Soikkeli (TT), Aimo Räsänen (TTT), Pia Piltz (TT), Ola Tuominen (TT), Inke Koskinen (TTT), Pyry Kähkönen (TTT), Esme Kaislakari (Näty), Arttu Ratinen (TT) ja Henry Pöyhiä (Snorkkeli). Aikamoinen ryhmä, jota ohjaaja Antti Mikkola kehuu käsiohjelmassa huikeaksi. Katsoja kiittää valintoja.

Justus (Aimo Räsänen) ei suostu kuolemaan, vaikka suku ja ystävät kovasti sitä odottavat. Takana vasemmalta emännöitsijä Riikka (Karoliina Kudjoi), konstaapeli Mölsä (Ola Tuominen), Justuksen emännöitsijä Karoliina (Pia Piltz), sisäkkö Lempi (Esme Kaislakari), maalari Eljas (Arttu Ratinen) ja Aadolf (Tom Lindholm). Kuva: Harri Hinkka

Näyttelijät saavat juosta

Tohvelisankarin rouva lähtee liikkeelle perinteisesti. Paljon puhetta, näyttelijöitä tulee ja menee. Mikkola hyödyntää Pyynikin vahvuutta eli luontoa ja pyörivää katsomoa. Konkarikävijälle pyörivä katsomo on itsestäänselvyys, mutta tällä kertaa näyttelijät pistetään kyllä juoksemaan.

Katsojan yrittää pysyä kärryillä, kuka on kukin ja missäs tässä mennään. Eikä se oikeastaan ole edes vaikeaa, vaikkei muistaisi näytelmän juonta. Roolihahmojen historia ja keskinäiset suhteet tulevat selviksi.

Sovitus antaa Jotunin tekstille tilaa

Mikkola ei ole modernisoinut Jotunin tekstiä. Hän antaa tilaa Jotunin kirjoittamille teräville repliikeille, eikä kosiskele katsojaa helpoilla heitoilla. Tapahtuma-aikaa ei ole määritelty tarkasti. Näyttämöllä ei olla Jotunin ajassa, 1920-luvulla eikä nykyhetkessä, vaan jossain epämääräisessä hetkessä niiden välillä. Viitteellinen lavastus (Teppo Järvinen) voisi olla kumpaa aikaa vain, puvustus (Jaana Aro) viittaa jonnekin kuudenkymmenen vuoden taakse.

Tohvelisankarin rouva on puhenäytelmä. Komediaa syntyy tekstistä, mutta myös tulkinnasta, onhan näyttämöllä iso joukko taitavia komedianäyttelijöitä. He saavat yleisön puolelleen pelkästään ilmestymällä näyttämölle.

Tom Lindholm tekee sen taas. Hän on hulvaton Aadolf, itse Tohvelisankari. Sievistelevät kumarrukset ja ojentuva nilkka ovat esimerkkejä klassisesta komediatyöskentelystä, joka ei petä. Ola Tuomisen konstaapeli Mölsä on pienieleisempi, kunnes päästään perinteiseen humalakohtaukseen. Silloin hänkin päästää ilmaisunsa valloilleen.

Pia Piltz Justuksen emännöitsijä Karoliinana on juuri niin pissis kuin pitääkin. Ai sitä siideritölkin sihausta kohtauksesta toiseen.

Nuoret näyttelijät pysyvät konkareiden tahdissa. Herrasmies Veijon rooli antaa Pyry Kähköselle tilaisuuden tuoda esiin komediallisia kykyjään, mutta myös vakavoitua rakkauden äärellä.

Aadolf (Tom Lindholm) ja hänen vaimonsa Juulia (Piia Soikkeli) himoitsevat Aadolfin veljen omaisuutta. Kuva: Harri Hinkka

Tarjolla naurua ja ihmetystä

Huomaan hillitseväni naurunpuuskiani ja ajattelevani kuten usein ajattelen stand up -illoissa: onko tälle soveliasta nauraa. Tekstissä on vahvaa feminismiä, mutta myös hieman rasvaisen puolelle kääntyviä letkautuksia. Kuten stand up -illoissakin käy, hetki vie mukanaan. Annan itselleni luvan nauraa myös niille ei niin kovin älykkäille letkautuksille tai kliseisille tulkinnoille naista himoavasta vanhasta miehestä tai rahan perässä kulkevasta nuoresta naisesta.

Sillä siitähän tässä tekstissä on kysymys. Rahasta, rakkaudesta, kuolemasta ja elämästä. Kysymys on myös yhteiskunnan normeista, moraalista ja kaksinaismoraalista. Ymmärrän hyvin, ettei sata vuotta sitten ollut kovin helppo niellä Jotunin tulkintaa parisuhteista, avioliitosta ja rakkaudesta.

Lisää musiikkia, kiitos

Musiikkina näytelmässä soivat vanhat käännösiskelmät. Osin niitä käytetään tukemaan kohtausten sanomaa. Erityisen hauskasti Mikkola viittaa musiikin käytöllä vanhaan televisioviihteeseen.

Näytelmässä on kohtaus, jossa on selvä laina Ilkamista. Muistattehan tuon 1970-luvun televisiosarjan, jossa Leo Lastumäki ja kumppani tanssivat, ja kun tanssi pysähtyy, tulee repliikki. Kohtaus toimi loistavasti.

Parasta oli, että pääsi oikeaan esitykseen pitkän tauon jälkeen. Sai antaa aplodit niin, että näyttelijät myös ne kuulivat. Sai seurata näyttämön tapahtumia oman valinnan mukaan.

Tohvelisankarin rouva on siinä mielessä tyypillistä kesäteatteria, että se on komedia, jossa ryypätään ja vähän rakastellaankin – ainakin puhutaan siitä. Siinä on kohellusta ja vaihtuvia pareja. Antti Mikkolan tuo siihen kuitenkin absurdin sävyn, joka tarjoaa mahdollisuuden heittäytyä teatterin ja naurun vietäväksi.

Maria Jotunin terävää tekstiä kuunnellessa jäin pohtimaan, onko yhteiskunta ja sen kaksinaismoralistinen ajattelu yhtään muuttunut sadassa vuodessa. Ihminen ei ainakaan ole muuttunut. Edelleen rakastetaan, petetään, himoitaan niin toista ihmistä kuin rahaa. Edelleen pelätään omaa vanhuutta ja kuolemaa ja samalla ehkä toivotaan toisen kuolemaa.

Esitys ei ole loputonta kikatuksen virtaa, jossa vatsalihakset olisivat kovilla. Välillä pysähdyin ihmettelemään, mitä tämä on, kunnes oivalsin, että ei kannata liikaa ajatella, kannattaa vain tuntea, mitä tuntee. Sitähän teatteri on.

Pyynikin esitys toi mukanaan myös tuulahduksen toivosta. Jospa palaamme pian lähemmäksi entistä elämää.

Marja Aaltio

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua