Kuvat: Nils Krogell

Minua onnisti. Näin viikon sisään kaksi Tampereen teattereiden menestysmusikaalia: TTT:n Kaunottaren ja Hirviön (lue Anne Välinoron arvio täältä) ja nyt Tampereen Komediateatterin Titaniquen.

Siinä missä Kaunotar ja hirviö on kauneudessaan kohottava, Titanique lienee hervottomuudessaan hekottava. Siis kaksi musiikkiteatterin aivan ääripäätä, joilla kuitenkin on kumma yhteys. Beauty And the Beast -tunnusmelodia kuullaan kummassakin.

Titanique nähtiin viime syksynä Riihimäen Teatterissa ja Aleksanterin teatterissa Helsingissä samoin esittäjävoimin. Musikaali sai kansainvälisen ensi-iltansa Los Angelesissa vuonna 2017.

Tarina perustuu tietenkin James Cameronin Titanic-elokuvan tapahtumiin ja henkilöhahmoihin vuodelta 1997. Rooleja on täydennetty laulaja Céline Dionilla, josta on tehty tarinan kertoja ja saman tien itsetietoinen lavatyrkky. Se on yksi tämän parodian ongelmakohdista.

Bile-Ilmari pääsi mukaan

Mutta aloitetaan plussista. Tämän laivan miehistö tietää, mitä tekee, ja vetää roolinsa vakuuttavasti. Sanni Lehto Célinen roolissa osaa paitsi diivailla, myös esiintyä ja laulaa. Dionin menestysbiisit kuulostavat hyvältä sekä suomeksi että englanniksi.

Rose (Ushma Olava) ja Jack (Jon-Jon Geitel) ovat nuorekkaan pätevä ja näyttävä lemmenpari, jonka harvat onnenhetket äiti (Lauri Ketonen) ja Cal (Tuomas Korkia-Aho) pyrkivät katkomaan keinolla millä hyvänsä. Laivalla hääräävät myös Molly (Hanna Kaila) sekä kapteeni (Maija Siljander).

Seitsikon kohelluksesta muodostuu viihdyttävä kaksituntinen. Huonon huumorin ja pakollisen törmäilyn lisäksi lavalla kuullaan myös ihan oikeasti hauskoja juttuja, joihin on osuvasti napattu mukaan uutisaiheita nykyajasta: Grönlanti, Ano Turtiainen, Kalervo Kummola ja bile-Ilmari, muutamia mainitakseni.

Jäävuori Tina Turner

Ketosen lavalla saama ”hermoromahdus” ja sitä seuraava improvisaatio on riemukasta seurattavaa. Tässä purkauksessa ei säästelty edes Komediateatteria eikä sen johtoa. Pari vitsiä lyhyempänä juttu voisi toimia vieläkin tehokkaammin. Seuraavalla kerralla tämä impro onkin varmasti jo ihan erilainen.

Etukäteen mietitytti, miten Titanic saadaan lavalla uppoamaan. Eihän se sitä meinaa millään tehdäkään, vaan juoksenteluksi menee. Tuuheatukkainen Tina Turner (Lauri Ketonen) hopeamekkoisena jäävuorena on kuitenkin toimiva oivallus.

Näytelmän lopuksi pitäisi vielä jotenkin selvittää Céline Dionin asema tässä kertomuksessa. Selittelyksi menee. Sinne taisi Céline-parka jäädä kellumaan jäiden keskelle, vaikka lavalla lauluksi pistääkin.

Noin 17. v-sana oli liikaa

Tragediaa ja draamaa on helppo tehdä, mutta huumori on vaikea laji. Sen Titanique todistaa taas kerran. Tai niin se teki ainakin minulle, sillä monelle ensi-illan katsojalle melkein mikä tahansa heitto tai härski vitsi tuntui uppoavan suoraan nauruhermoon.

Sillä härskiä Titaniquen huumori todella on. Tämä ei ole lapsikatsojien näytelmä. Nuorillakin voivat korvat punottaa, vaikka he paljon kaikenlaista varmasti kuulevatkin. Mutta kun v-alkuista anatomista voimasanaa ja muita alan tehosteita heitetään kuulijan korville yhtä soittoa, siinä ehkä 17. kerran kohdalla on pakko alkaa miettiä, että eivätkö nämä muuhun pysty.

Titanique toimisi varmimmin huvitteluhaluisen työmaaporukan pikkujoulujuhlien ennakkona. Pikkujoulukausi vaan on ohi.

Ohjaajan kumma tulkinta

En tiedä, millaista alkuperäisen Titanique-parodian huumori on, mutta kymmenessä vuodessa suhtautuminen eri ilmiöiden hyväksyttävyyteen on muuttunut merkittävästi. Yksi niistä koskee väkivaltaa, ja nimenomaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa.

Cameronin Titanicissa Rosen äiti oli tosin tiukkapipoinen ja rajoittunut, mutta ei missään tapauksessa väkivaltainen tyyppi. Titanique-parodiassa hän sitä on, ärsyttävyyteen saakka. Kädet heiluvat, Rosen posket läpsyvät, ja tyttöparkaa kohdellaan muutenkin pelkkänä välineenä. Molly vieläpä tarjoilee hänelle mustelmavoidetta peittämään väkivallan jälkiä. Se, että voide on ”trumpinoranssia”, ei auta yhtään.

Miksi ohjaaja Olka Horila tekee naisena Roselle tämän, ja (perhe)väkivallasta ja sen päälle vielä miesten seksuaalisesta miellyttämisestä vasten tahtoa tehdään näyttämöllä ”hauskaa”?

Céline Dioninkin diivarooli vetää näyttämöllä yli – varsinkin sitä taustaa vasten, että hän nykyisin kärsii harvinaisesta ja kivuliaasta lihasjäykkyystaudista eikä kykene esiintymään.

Aika on nyt toinen. Se, mikä nauratti ennen, ei välttämättä tee sitä enää lainkaan. Vai onko vika vain minussa?

Kari Pitkänen
kari.pitkanen(at)kulttuuritoimitus.fi

Titanique

• Käsikirjoitus: Marla Mindelle, Constantine Rousouli, Tye Blue
• Musiikin ohjaus, orkestroinnit ja sovitukset: Nicholas James Connell
• Ohjaus: Olka Horila
• Tekstin käännös: Katja Peacock
• Laulujen käännös: Hanna Kaila
• Musiikkituotanto: Joona Kukkola
• Kapellimestari: Maritta Manner
• Koreografia: Osku Heiskanen
• Lavastus- ja videosuunnittelu: Janne Teivainen
• Pukusuunnittelu: Jarkko Valtee
• Tarpeistosuunnittelu: Karita Fallström-Autio
• Maskien ja kampausten suunnittelu: Niko Sahlman
• Valosuunnittelu: Tuittu Teivainen
• Äänisuunnittelu: Fabian Mäkilä
• Tuotantoassistentti: Janita Juvonen
• Pukuompelu: Minna Kiiskinen
• Lavasterakennus: Petri Mäkelä / Lavasteverstas Graniitti Oy
• Lavalla: Jon-Jon Geitel, Hanna Kaila, Lauri Ketonen, Tuomas Korkia-Aho, Sanni Lehto, Ushma Olava ja Maija Siljander

Ensi-ilta Tampereen Komediateatterissa 15.1.2026. Esityksiä 2.5. asti. Esityskalenteriin täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua