Timoi Munnen Pahat ajat purkaa auki surua ja ikävää kun uusi rautaesirippu taas erottaa naapurit toisistaan

Kyynel meinaa vierahtaa Timoi Munnen Pahat ajat -monologin loppupuolella kohdassa, jossa Munne suorasukaisimmin purkaa surun, ikävän, pettymyksen ja katkeruuden tunteitaan, joista koko teos kumpuaa.

Viimeistään silloin kun itäraja meni kiinni, loppuivat mahdollisuudet kaikkeen karjalais-suomalais-venäläiseen kulttuuriyhteistyöhön ja kieliaktivismiin karjalan kielen aseman parantamiseksi. Sen koneen rattaita hän oli vuosikaudet aivan keskeisenä tekijänä öljynnyt. Munne kuvaa, kuinka jo aikaa sitten alkoi tulla ilmi huolestuttavia merkkejä ilmapiirin kiristymisestä yhteiskunnassa ja valtion otteiden kovenemisesta.

Tunnelma on tiheä jo tullessa esityssaliin Taipaleen valistustalolla Viinijärvellä. Munne on koonnut sinne esityksen taustaksi näyttelyn. Seinillä on julisteita Rockbridge-hankkeen tapahtumista, Kulttuurijunasta, kansanmusiikkiaiheisesta yhteishankkeesta ja muusta, jossa Munne on ollut mukana. Pöydälle on levitelty vaikuttava kokoelma karjalaisia ja venäläisiä levyjä sekä jonkin verran kirjallisuutta. Lipputiskillä on nippu ruplia.

Joskus rajan yli taas kulkevat ihmiset, sävelet ja sanat. Hankkeita taas viritellään. Mutta vaikeaa siitä tulee, kun Putinin hallinto on niin pitkään ja niin määrätietoisesti kylvänyt vihaa. Joskus loppuvasta sodasta Ukrainassa palaa kotiin valtavasti vaurioituneita, traumatisoituneita, mielettömän sodan raaistamia ihmisiä.

”Kunnon ortodokseja jos olemme, käymme silloin tällöin katumassa tekojamme. Sen jos nostaa valtiolliseen mittaan, venäläisten pitäisi tehdä samanlainen kansallinen katumus, minkä saksalaiset tekivät sodan jälkeen. Sen jos venäläiset tekevät, voin taas mennä sinne”, Munne sanoi Karjalan Heilin jutussa helmikuussa.

”En”, hän vastaa kun toimittaja kysyy, uskooko hän näin tapahtuvan.

* *

Munne itse meni ensimmäistä kertaa Venäjälle 1990-luvun alkupuolella, näyttelijäksi Petroskoin kansalliseen teatteriin. Se oli ainoa suomenkielinen teatteri Venäjällä ja samalla ainoa suomenkielinen teatteri Suomen rajojen ulkopuolella. Hän lumoutui Petroskoista ja kuvaa monologissaan sen olleen kuin ”vanha Helsinki”. Teatterista muodostui tärkeä yhteisö.

Esityksen koskettavuutta minulle lisää se, että lumouduin Petroskoista itsekin. Olen itsekin aikanaan viettänyt aikaa Petroskoissa ja Venäjän puolen Karjalassa opiskellen tai työreissuilla. Olipa Munne yhdellä reissuista fikserinäkin kun vaeltelin ympäriinsä tutkien karjalaiskyliä, josko niistä olisi kuvauspaikaksi eräälle elokuvalle. Lapsellani taitaa olla vieläkin tallella siltä reissulta tuotu ensimmäinen pehmolelunsa.

Munnen suru ja kipu on omaani syvempää, mutta pystyn hyvin samaistumaan. Aika paljon meitä taitaa etenkin täällä Itä-Suomessa olla sellaisia, jotka pystyvät.

* *

Monologin aineistona käytetään Munnen päiväkirjamerkintöjä, muistiinpanoja sekä esimerkiksi unia. Monologi on hiukan poukkoileva ja selvästi säästää yleisöä eikä iske kaikkea vastaantullutta kauheutta suoraan silmille. Ratkaisu on toisaalta ystävällinen kun Munne on jo heti esityksen alussa perusteellisesti kaatanut neljännen seinän ja haastanut yleisön mukaan.

Hän myös ilmoittaa, että itse asiassa esitys on tehty niille, joita hän rajan takana ikävöi, mutta me saimme nyt yleisöksi kelvata. Olisin alun perusteella odottanut, että esitys olisi keskustelevampi ja enemmänkin yleisöä haastava. Se ei olisi ollut huono asia. Munne taitaa olla hiukan varovainen vaikean aiheen parissa. Tunteet tuppaavat ottamaan voimakkaasti vallan kun Venäjä mainitaan.

Uskontoa Munne tuo mukaan maltillisesti, mutta vetoaa kuitenkin lopulta siihen samaan ortodoksiseen uskoon, jota patriarkka Kirill ja muut hurmeiset sodanlietsojat väittävät edustavansa.

* *

Kiertäväksi suunniteltu esitys ei paljoa lavasteita kaipaa. Tunnelma on tietenkin selvästi tiheämpi Munnen kotikentällä, valistustalolla, mutta esitys toiminee hyvin muuallakin. Seuraava tiedossa oleva esitys on Maarianvaaran nuorisoseurantalolla Kaavilla elokuun alussa.

Munnen työskentely on herkkää ja intiimiä. Lupsakka komediallisuus vaihtuu tarkasti ajoitetussa hetkessä melankoliseen surumielisyyteen tai katkeraan tilitykseen. Kolme esittämäänsä kappaletta Munne tulkitsee kitaran kanssa voimakkaasti ja kauniisti.

Hiukan syvemmällekin voisi mennä ja haastaa yleisöä vähän enemmänkin. Hiukan jämäkämpi voisi esityksen rakenne olla. Joka tapauksessa tämä on tavattoman tärkeä puheenvuoro ja Munnea sopivampaa tulkkia tämän asian välittämiseen on vaikea keksiä.

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua