Tarina myyttisen isän kaipuusta – arviossa KOM-teatterin Rikkaruoho

Vilma Melasniemi ja Juho Milonoff. Kuva: Noora Geagea

Jonkin asteista hypetystä ja ennakkopöhinää muistelen havainneeni alkuvuodesta Rikkaruoho-nimisestä näytelmästä, joka pyörii tämän kevään Helsingin KOM-teatterissa. Siksi koin suorastaan velvollisuudekseni käydä paikan päällä arvioimassa onko moiselle hypetykselle mitään perustetta. Ja onhan sille. Laura Mattilan sovitus ja ohjaus Otto Gabrielssonin samannimisestä alkuperäisteoksesta (Rikkaruoho – Viimeinen kirje isälle; S&S, 2020) on harvinaisen ehyt teatteriesitys niin muotonsa kuin sisältönsä osalta.

Gabrielssonin kirja taas on eräänlainen vastine Jörn Donnerin Mammutti-teokselle (2013), jossa itseriittoinen kulttuurijättiläinen kertaa elämäänsä ja saavutuksiaan. Kirjassa Donner kutsuu avioliiton ulkopuolelle syntynyttä Otto-poikaansa provokatiivisesti rikkaruohoksi. Donner ei elinaikanaan juurikaan pitänyt yhteyttä Ottoon ja paradoksaalista kyllä, ehti kuolla juuri ennen Gabrielssonin kirjan ilmestymistä. Avioliitossa syntyneille muille lapsille Donner sen sijaan ehti olla läsnäoleva isä.

Oton näkökulmasta on tietysti sääli, että isän mammuttimainen varjo on jollain tapaa seurannut häntä koko elämän, eikä Donner ehtinyt reagoida Oton myös provokatiiviseen tyyliin kirjoitettuun viimeiseen kirjeeseen isälleen.

Ella Mettänen ja Niko Saarela. Kuva: Noora Geagea

* *

Laura Mattilan sovitus on jakanut Oton roolin viidelle eri näyttelijälle, jota KOMin ensemble vahvasti myös kannattelee. Varmasti Oton tunteet isäänsä – jota ei koskaan oppinut kunnolla tuntemaan – ovat vaihdelleet koko elämän ajan, ja tätä tunteiden moniäänisyyttä viiden näyttelijän voimin myös lihallistetaan näyttämölle taiten. Minua viehätti myös tulkinnan tietynlainen pakottomuus. Näyttelijät ovat vahvasti läsnä ja tekemiselle annetaan tilaa. Silti esitys säilyttää rytminsä.

Kaikki viisi Ottoa ovat näytelmän alussa kokoontuneet jonnekin Ahvenanmeren lukuisista saarista eräänlaiseen retriittiin, jota vetää psykologi-Ottoa näyttelevä Vilma Melasniemi. Karu, luokseen pääsemätön saari toimii eräänlaisena metaforana myös Oton päänsisäisille tunteille. Tällä luodolla niitä ei pääse pakoon. Rekvisiittana toimiva tuhatsivuinen Mammutti-kirja läjähtää aika ajoin äänitehosteilla ryyditettynä keskelle näyttämöä muistuttamaan isän pitkästä varjosta, jota ei pääse pakoon täälläkään. Ei vaikka sen yrittäisi heittää mereen, josta se huuhtoutuu takaisin.

Kukin Otto saa vuoronsa näyttämöllä. Niko Saarelan runoilija-Oton tragikoominen hahmo haluaa nousta samaan kategoriaan isänsä kanssa kirjailijana ja tulla sitä kautta muistetuksi. Miiko Toiviaisen kostaja-Otossa on isättömyyden katkeroittamaa arvaamattomuutta. Hahmossa on rooliin sopivaa ristiriitaa; kaikkea ei voi panna isän syyksi. Juho Milonoffin takertuja-Otto taas on kaikkien kaveri ja samalla sopivasti uhriutuja.

Ella Mettäsen mykkä-Otto on ehkä mystisin hahmo Oton tunteiden tulkkina. Ehkä roolityötä voi katsoa myös Donnerin näkökulmasta, hänelle näkymättömänä ja äänettömänä jälkeläisenä. Mettänen äänen puhjettuaan tosin laulaa jumalaisesti.

Vilma Melasniemi (selin), Juho Milonoff ja Miiko Toiviainen. Kuva: Noora Geagea

* *

Synkästä aiheestaan huolimatta Rikkaruoho on varsin hauska esitys. Ottojen saarella harjoittamat psykodraamaharjoitteet avaavat isän ja pojan kohtaamisia (ei niitä ilmeisesti tosin montaa ollut) hilpeästi. Kipeän hauska kohtaus on muun muassa se, kun Donner pistäytyy jouluna nopeasti Gabrielssonin kotona. Poika luulee saavansa Playstationin lahjaksi, mutta laatikosta paljastuukin huoltoasemalta matkan varrella ylimääräiseksi jäänyt viineri.

Myös näytelmän visuaalinen ilme tukee valittua tulokulmaa aiheeseen. Vihreän eri sävyt niin puvustuksessa kuin näyttämön tekonurmena ja toisaalta näyttämön seinällä roikkuvat harmaat betonilohkareet assosioituvat vahvasti isän ja pojan väliseen suhteeseen. Tuotteliaan isän perintö on kuin jättiläismäinen betonilohkare, joka voi pudota äkkiarvaamatta tunnustusta hakevan pojan päälle. Vihreä on kuin rikkaruoho, jota ei erota kaiken muun kasvillisuuden seasta.

Esityksen voi toki nähdä universaalina kuvauksena siitä mitä isättömyys voi aiheuttaa. Minulle KOMin tulkinta näyttäytyi enemmän kekseliäänä teatterileikkinä. Tai no… ehkä tässä tapauksessa on myös ihan luvallista pudottaa tunnettu kulttuuripersoona postuumisti jalustaltaan -ainakin esityksen ajaksi. Sen verran mulkero tämä valikoivassa isän roolissaan vaikutti olevan.

Jussi Kareinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua