Äitiä tulkitsee Äitiä ikävä -näytelmässä Riina Uimonen. Kuva: Jere Lauha

Tarinan arvoinen Suomi – kantaesityskierros kotimaan katsomoihin

Tässä juttusarjassa kulttuuritoimittaja-ohjaaja Anne Välinoro kertoo Kulttuuritoimituksen lukijoille maamme teattereiden kotimaisista uusista näytelmistä ja niiden tekijöistä. Välinoro seuraa Suomen teatterielämää seuraavat seitsemän kuukautta Suomen Kulttuurirahaston työskentelyapurahalla. Lue kaikki juttusarjan artikkelit täältä.

* *

Tunnelma pysyy ja seuraa iholla aina kotimatkalle.

Iso mies, emeritus-piispa suree liian varhain kuollutta äitiään yhä kahdeksankymppisenä.

Hän puhuu meille menetyksen kivusta ja siitä läheisyyden kaipuusta, jonka äiti jätti jälkeensä pieniin poikiin.

Syvimmin kärsi Eero Huovisen isä. Suru mykisti Lauri Huovisen. Hän oli pappi, mutta Jumalan ojennus oli hänellekin liian ankara ja selittämätön.

Isä vaikeni vuosikymmeniksi ja vel lapsilta mahdollisuuden toipua ja käsitellä äidin muistoa.

Olen ajatellut, että kuollut haluaa muuttua muistoiksi. Äidin kuolema jätettiin pojille mysteeriksi ja vei vaiettuna liikaa tilaa varsinkin vanhimman pojan, Eeron, päässä.

Vasta vuonna 1994, isän kuoltua, Huovinen pääsi tutkimaan äidin ja isän kirjeenvaihtoa, valokuvia ja muistiinpanoja.

Vuonna 2020 syntyi kirja Äitiä ikävä, josta tehtiin parin vuoden päästä näytelmä Seinäjoen kaupunginteatteriin.

Äitiä ikävä -muistelmateoksen pohjatyöt Huovinen teki matkalla Roomassa, samassa paikassa, missä vanhemmat olivat olleet onnellisimmillaan nuorena parina.

* *

Pauliina Saloniuksen dramatisointi ja ohjaus kirjasta on tuonut Mikkelin teatterin näyttämölle syksyn koskettavimman näytelmän, sopivasti Huovisen 80-vuotispäivän aikoihin. Valoisan Aili Virran, tulevan hammaslääkärin, ja teologian opiskelijan Lauri Huovisen rakkaus syttyy naapuruuden myötä.

Nuori pari päätyy asumaan leskeksi jääneen Ailin äidin kotiin, asunto kun on hyvällä paikalla ja tilava, mutta tulot pienet. Äidin persoona on hallitseva, tuomitseva ja henkistä vapautta kaventava.

On oikeastaan ihme, että kolme sukupolvea jaksoi samassa taloudessa kahdeksan vuotta. Siinä ajassa syntyi kolme vilkasta lasta, Lauri eteni urallaan, Aili valmistui ja oli valmis aloittamaan oman hammaslääkärinpraktiikkansa omassa kodissa.

Kun Ailin äiti kuoli, perhe pääsi viimein itsenäistymään. Ei tarvinnut miettiä, mistä isoäiti milloinkin pahoitti mielensä.

Oli varallisuuttakin sisustaa kaunis koti, matkustaa Roomaan ja tuntea koko kehollaan onnen aika.

Rakkaus syttyy. Lauri (Tuomas Turkka) ja Aili (Riina Uimonen) löytävät toisensa. Kuva: Jere Lauha

* *

Mutta elämähän ei ole oikeudenmukainen. Sen tuuli kääntyi Huovisilla myötäisestä vastatuuleen ja piiskoi kasvoille kärsimyksen.

Äiti sairastui. Reumaperäinen vaiva vei häneltä kolmessa vuodessa liikuntakyvyn, väsytti ja hivutti kivuillaan elimistöä niin, että oheissairaudet heikensivät munuaisten toimintaa ja verenkiertoa.

Silti äiti koetti pitää yhteyttä sairaalasta poikiinsa, laittoi kortteja ja kirjeitä, sulki etähalauksin ja hellittelynimin syliinsä. Mutta poissa silmistä on poissa mielestä. Äidin kuva haalistui, poikia palloteltiin kesälomat sukulaisissa, eteenpäin piti mennä eikä kriisiapua tunnettu.

Suorittaen selviytyminen on tuon ajan lasten tuttu tunne.

Isä-Lauri kävi viikottain vaimonsa luona, pojat joskus. Äitihän eli nyt kammiossa, josta ei ollut poispääsyä, kuten Eeron lapsenmieli tilanteen käsitti.

* *

Tälläistäkö elämä on lapsiperheissä, joissa jompikumpi vanhemmista sairastuu vakavasti.

Kaikkien pitäisi pystyä tukemaan toisiaan raskaassa tilanteessa, mutta usein lapset jäävät huoliensa kanssa yksin, kun puoliso hoitaa toistaan.

Äitiä ikävä näyttää kirkkaasti mahdottoman tilanteen ja henkisen kriisin, johon ei oikein osata varautua.

Eihän nuoren äidin pidä kuolla? Mitä lapsille tapahtuu? Pitääkö isän olla aina vahva? Miksi meille kävi näin? Mitä pahaa pappi on tehnyt, että ansaitsee tällaista murhetta ja surua?

Niinpä. Kuoleman kohtaaminen keskellä kirkkainta elämän keskipäivää mykistää kenet hyvänsä, mutta Lauri Huovinen kasvatti mykkyydestä vielä häntä ja lapsia erottavan panssarin.

Kuolleesta äidistä ei yksinkertaisesti puhuttu eikä kyselty. Se oli sääntö.

Eero Huovinen (Risto Kopperi) kokoaa äitinsä uudestaan vanhoista kirjeistä ja valokuvista. Kuva: Jere Lauha

* *

Saloniuksen ja lavastaja Satu Vihavaisen luoma näyttämökuva ilmentää menetystä, kaipuuta ja tyhjyyttä.

Lavaa hallitsevat kehykset, valokuva-albumia tai hautakiven kaaria muistuttavat.

Kirjeiden teksti leviää niiden päälle projisoituina kuin muistokirjoitus kivessä tai liian suuri tarina pään sisässä.

Janne Pajarinen on videosuunnittelijana tehnyt huikaisevan työn kokonaisuuteen. Kehyksiin projisoidut mykät mustavalkoiset videonpätkät kertovat eleettömästi äidin rakkaudesta kolmeen poikaansa.

On kesäistä iloa, leikkimieltä ja lämpöä, niitä hetkiä, joita kukaan vanhempi ei halua menettää.

Eheän lapsuuden valo välkkyy kirkkaana mustien päivien tullessa.

Itken. Kurkkua kuristaa. Surulla on rautaiset kädet, mutta kaipauksella lempeä katse.

Äitiä ikävä luo oman, tyylikkään ehjän maailmansa kertoakseen yhden perheen kohtalon.

Se saa taas kerran tajuamaan, että elämä on tässä ja nyt eikä huomisesta ole takeita.

Elämää voi suunnitella, mutta aina siitä ei voi päättää.

Risto Kopperi tekee ihailtavan työn vaihdellessaan pikkupojan ja aikuisen, ikääntyneen miehen rooleissa.

Hän on kertoja ja näyttelijä. Se yhdistelmä on monesti hankala ja häiritsee katsojaa.

Kopperi tekee vaihdot elegantisti ja vähäeleisesti. Häntä kuuntelee etukenossa.

Riina Uimosen Aili-äidin valoisuus on tarttuvaa ja hiipuminen sitäkin koskettavampaa.

Erikoisessa kalpeassa valossa lepäävä potilas valkoisissaan on kohde monenlaisille toimenpiteille, jotka kerta toisensa jälkeen osoittautuvat tehottomiksi.

Uimonen näyttää kärsimyksen portin, josta Ailin on pakko käydä.

Tuomas Turkka luo Lauri Huovisesta pedantin etsijän, jonka tielle kasautuu liikaa kiviä lyhyessä ajassa. Silloin ihmisestä tulee velvollisuuksiensa kuva, vähän tunteeton ja jäykkä.

Turkka tekee hienon tutkielman miehestä, jolta vaaditaan henkisesti liikaa. Papin liperit ovat silloin pelkkä koriste.

Marjaana Mannisen rooli isoäitinä saa pohtimaan äitiyden monia muotoja. Joku voi ikuisesti kahlita lapset itseensä, niin että lopputuloksena on vain kaunaa ja kyräilyä, kiusantekoa ja mielensäpahoitusta.

Manninen on myös rauhoittava hoitaja ja Laurin uusi, tehtävänsä hyväksyvä puoliso. Ailia hän ei voi korvata, mutta inhimillisyys helpottaa kolhuissa.

* *

Esityksestä lähtee pimeään marrasiltaan hiljainen, syvästi kosketettu saattoväki. 

Eero Huovinen on tarinansa kertomalla saanut meidät tuntemaan sekä suurta onnea että luopumisen kipeyttä.

Huovisen tekstejä kannattaa lukea muutenkin, tuotanto on laaja ja lempeästi asioihin tarttuva.

Tsunami-piispanakin tunnettu Helsingin seudun emerituspaimen on tehnyt vaikutuksen vilpittömyydellään. Ei piispallakaan ollut selitystä 240 000 ihmistä vaatineelle katastrofille.

Ihmisyys ja läsnäolo ovatkin rohkean työkalut.

Auktoriteetin lupaama tietämys on muita hetkiä varten.

Isä lähtee matkalle. Laurin (Tuomas Turkka) saattaa ulkomaan opintomatkalle tuore puoliso (Riina Uimonen). Kuva: Jere Lauha

* *

Mikkelin teatterissa alkavat muutosneuvottelut monen muun teatterin tavoin.

Ensi vuodesta uskotaan vielä selvittävän, mutta jatkuva säästökuuri tarkoittaa lomautuksia ja toiminnan lamautumista.

Teatterinjohtaja Pekka Laasosen pelko on aiheellinen. Jos pienen teatterin toiminnasta on viety 230 000 euroa jo tähän mennessä muutaman vuoden sisällä, uudet leikkaukset merkitsevät kuoliniskua.

Siksipä Äitiä ikävä -esityskin päättyi näyttelijä Riina Uimosen lukemaan vetoomukseen: allekirjoittakaa Sakset seis -adressi.

Niinpä. Jos haluatte teatterilta muutakin kuin pintaviihdettä, on yhdessä vedottava kulttuurin tappolinjalla jyräävään ja sivistystä höyläävään hallitukseen. Joko sinä allekirjoitit?

Anne Välinoro

Äitiä ikävä

• Alkuperäisteos Eero Huovinen
• Dramatisointi Pauliina Salonius
• Ohjaus Pauliina Salonius
• Lavastus- ja pukusuunnittelu Satu Vihavainen
• Valo- ja videosuunnittelu Janne Pajarinen
• Äänisuunnittelu Leevi Heinonen
• Järjestäjä, kampaukset ja maskeeraus Marjo-Riikka Nissinen
• Rooleissa Risto Kopperi, Riina Uimonen, Tuomas Turkka, Marjaana Manninen

Ensi-ilta Mikkelin teatterin päänäyttämöllä 26.10.2024. Esityksiä 7.2.2025 asti. Esityskalenteriin tästä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua