Kesäteatterin Suomen hevosessa suvi vaihtuu talveksi. Kuva: Pyynikin kesäteatteri

Sirkku Peltolan näytelmätekstit ovat ajankohtaisia, mutta ne myös kestävät aikaa.

Suomen hevonen valmistui aikoinaan maamme ottaessa ensiaskeleitaan EU:ssa. Silti se toimii yhä 20 vuotta kirjoittamisensa jälkeen.

Sille jopa nauraa vähän vapaammin kuin silloin. Pahimmat dystopiat maaseudun kuolemisesta nimittäin eivät ole toteutuneet siinä mittakaavassa kuin unioniin liityttäessä pelättiin.

Mutta jatkuvalla veitsenterällä on eletty ja absurdeja käänteitä koettu.

Ja juuri sitä Suomen hevonen on, samoin kuin sitä seuranneet Yksiöön en äitee ota, Lämminveriset ja Hevosten keinu: elämisen mahdollisuuksien ja toimeentulon nuorallakävelyä katastrofaalisen epäonnistumisen väistymättömän uhkapilven alla.

Uudessa Suomessa maaseutuyrittäminen on masentavaa lomakebyrokratiaa ja elävöittämisprojektitkin lähinnä säälittävää teennäispuuhastelua.

* *

Kun hevosteatrologiaa on nyt nähty näyttämöillä neljän menestysnäytelmän verran, ja viideskin osa odottaa kirjoitettuna ensivuotista kantaesitystään, on sopiva hetki tarkastella Peltolan taiteellista kehityskaarta.

Sarjan aloittaneessa Suomen hevosessa hän oli kenties tykittävimmillään. Suomalaisista näytelmistä tämä voisi olla samanlainen klassikkorepliikkien aarreaitta kuin Arvottomat on elokuvataiteen puolella. Esimerkiksi Äiten ”vanhaa viluttaa ja vituttaa, jos ei samanaikasesti niin vuoronperää kumminki” kuuluisi teatterivuorosanojen hall of fameen, jos sellainen olisi.

Teksti panee katsojan haukkomaan henkeä naurunpuuskien välissä ja haastaa näyttelijöiden leukaperien joustokestävyyden.

Mutta hauskuus ei ole itsetarkoituksellista. Huumori on mustaa paletin, välillä jopa sateenkaaren kaikissa väreissä. Myöhempi Peltola on haastanut eri tavalla, vakavammin ja moniulotteisemmin.

* *

Pyynikille oli tarkoitus tuoda mahdollisimman pitkälle alkuperäinen näyttelijäkaarti tutuissa rooleissaan, mutta puolet on pitänyt eri syistä korvata uusilla. Merkittävin muutos on Mari Turunen Äitenä Maria Aron sijasta.

Turusen veto on yksiselitteisesti loistava. Se on myös sopivasti erilainen kuin Aron erinomainen aiempi työ.

Tuire Salenius on likimain yhtä hyvässä vedossa tutussa Ailin roolissaan, samoin Miia Selin Jaanana. Hän ja Petra Ahola ovat loistavan energinen esiteinityttökaksikko. Valitettavasti ihan yhtä tuoreena ei ole pysynyt Aimo Räsäsen suoritus Kaitsuna.

Juhani Laitala on kovilla maanviljelijä Lassina. Teija Auvisella kulkee paremmin hänen naisystävänään Mervinä.

Pyynikin tämänvuotinen ohjelmanumero antaa paljon niin sen ennen nähneelle kuin uutuuskatsojallekin. Katsomoa pyöritetään vähemmän kuin useissa muissa viimeaikaisissa kappaleissa, mikä on tervetullutta vaihtelua. Samoin kuin se, ettei tässä teoksessa ole eikä siihen ole väkisin ympätty kesäteatterin pakollista känniörvellys- eikä puskanaintikohtausta.

Elävä hevonen on mukana ihan kuin vuonna 2004 TTT:n lavalla, ja käsikirjoitus on käytännössä täysin sama kuin alkujaan. Mitäpä sitä hyvää parantelemaan.

Matti Mörttinen

Suomen hevonen

• Käsikirjoitus ja ohjaus: Sirkku Peltola
• Lavastussuunnittelu: Hannu Lindholm
• Pukusuunnittelu: Marjaana Mutanen
• Äänisuunnittelu: Jarkko Tuohimaa
• Koreografi ja ohjaajan assistentti: Timo Saari
• Rooleissa: Mari Turunen, Tuire Salenius, Juhani Laitala, Aimo Räsänen, Teija Auvinen, Miia Selin ja Petra Ahola.

Ensi-ilta Pyynikin kesäteatterissa 8.7.2022. Esityksiä on 13.8. asti. Esityskalenteriin täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua