Rohkeasti tutkiskeleva Hirvimetsä Joensuun kaupunginteatterissa haastaa ja hämmentää

Kuvat: Riikka Hurri

Hirvenmetsästystä käsitellään Piia Peltolan ohjaamassa ja Elli Salon kirjoittamassa Hirvimetsässä stereotypioiden ja melkoisten kärjistysten kautta. En vuosikaudet hirviporukassa kulkeneena oikein tunnista näytelmän tarjoilemaa kuvaa hirvenmetsästyksestä.

Jahti esitetään rajumpana ja julmempana touhuna kuin se oikeastaan on. Ja hirvijahdin rooli maaseutuyhteisöjen liimana sivuutetaan. Piinaavaa on myös katsoa teatterikiväärin kiikaritähtäintä, joka on niin vinossa, että ei sillä edes teoriassa mihinkään osuisi. Joku maastopyöräilijä vain taas kuolisi harhaluodista.

Hirvenmetsästyksestä kertoi paremmin ja syvällisemmin esimerkiksi Joona Sipi loistavassa kuvareportaasissaan Kaato (Uljas 8/2011).

Mutta kaikeksi onneksi tällä ei ole merkitystä, sillä Hirvimetsä ei kerro hirvenmetsästyksestä. Se on kertomus maskuliinisen kulttuurin sekä niin sanotun toksisen maskuliinisuuden siirtymisestä sukupolvelta toiselle ja myös mahdollisuudesta ravistella tämä ylisukupolvinen taakka harteiltaan. Lisäksi se on kertomus luontosuhteen hakemisesta. Vaikka nämä ovat hyvin kaluttuja aiheita, saadaan niistä vielä jotain tuoretta raaputeltua irti.

* *

Näytelmässä hirvijahti on ikääntymisen kanssa kipuilevalle isälle (Joni Kuokkanen) itsestäänselvä osa elämää ja vuodenkiertoa. Jahtiin kuuluu mennä, vaikka miehuus vähän karisee kun ei ole siellä aseen kanssa. Simolle, hänen pojalleen (Petteri Rantatalo), jahtiin lähteminen taas on tapa olla yhdessä isän kanssa. Siihen sekoittuu toisaalta aitoa isänkaipuuta, mutta toisaalta myös velvollisuudentuntoa.

Simo ei haluaisi tappaa, mutta se kuuluu jahdissa asiaan eikä perinteinen maskuliinisuus jätä tilaa tämän asian kunnolliselle kyseenalaistamiselle tai kriittiselle pohtimiselle. Toiveikkaasti silti avataan niin isän kuin pojankin kohdalla niitä hetkiä, tapahtumia ja prosesseja, jotka toksista maskuliinisuutta pitävät yllä ja samalla kirjoitetaan auki mahdollisuuksia purkaa toksisuutta.

Toisena juonteena kertomuksessa on olemisemme osana luontoa, ei sen ulko- tai yläpuolella. Luontosuhteen muotoutuminen ymmärtävämmäksi ja myötätuntoisemmaksi kytkeytyy sekin toksisen maskuliinisuuden purkamisen prosesseihin. Kasvien tunnistamisesta ja muusta luonnon tuntemisesta ja ymmärtämisestä tulee pelkän nippelitiedolla pätemisen ja saalin saamisen sijaan aidosti tärkeää.

Nämä ajatuskulkuni yllä ovat hyvin hapuilevaa tulkintaa, ja pitkään ensi-illasta poistumisen jälkeen päällimmäinen tunne oli: mitä ihmettä minä juuri katsoin? Jos teatteriesityksen jälkeen tuntuu siltä, on katsonut joko jotain tärkeää tai sitten kauheaa roskaa, mutta ei ainakaan mitään kädenlämpöistä. Sanoisin, että tässä oli jotain tärkeää.

* *

Hyvin fyysisen näyttelijäntyön ja karikatyyrinomaisten hahmojen sekä paikoin hyvin naturalistisen tulkinnan lomassa tuntuu kuin katsoisi slapstick-komediaa, josta komedia on riisuttu pois. Yleisö kyllä tyrskähtelee monessa kohtaa, mutta kepeästä viihteestä ei ole kyse. Hirvimetsä on liian traaginen ja poliittinen ollakseen kevyt. Toiveikkuutta sentään on.

Useassa fyysisemmässä, liikkeeseen nojaavassa kohdassa mietin, että ehkä koreografi olisi saanut haettua näyttelijöiden liikkeeseen ja olemiseen lisäsyvyyttä ja väkevämpää läsnäoloa, mutta laadukasta tekeminen on nytkin.

Etenkin Kuokkanen isän roolissa hoitaa varsin karikatyyrinomaisen ja stereotyyppisen roolinsa upeasti ja tuo siihen syvyyttä, jota teksti ei roolihahmolle tuo. Rantatalokin hoitaa tonttinsa vakaan ammattitaitoisesti.

Vähäeleinen ja riisuttu lavakuva palvelee tarkoitustaan erinomaisesti ja esimerkiksi metsän tuntu saadaan luotua häkellyttävän uskottavasti pelkällä äänimaisemalla.

Ihmetyksen lisäksi Hirvimetsää katsoessa tuli nälkä katsoessa kohtausta, jossa paistettiin nuotiolla tikunnokassa hirvenmaksaa. Ne riistan ja metsän maut ja tuoksut saattoi tuntea.

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua