Suvi-Sini Peltola (Marke) ja Petra Ahola (Elina Ylijaako). Kuva: Kari Sunnari
TEATTERI | Pienen hauen pyydystys on ensisijaisesti fantasia, myyttinen matka kollektiiviseen alitajuntaamme, tarinoihin tuonpuoleisista, joita on kerrottu jo satoja vuosia.
”Leikkisyys ja kekseliäisyys ovat läsnä läpi esityksen.”
ARVOSTELU
Pienen hauen pyydystys
- Dramatisointi ja ohjaus: Lija Fischer, perustuu Juhani Karilan romaaniin
- Kantaesitys: Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa 17.1.2023
Juhani Karilan palkittu menestysromaani Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019) kiinnostaa myös teatterin tekijöitä. Tänä keväänä romaanin pohjalta on tulossa kaksi näyttämösovitusta. Ensimmäinen, Lija Fischerin versio, tuli ensi-iltaan Tampereen Työväen Teatteri Kellariteatterissa. Maaliskuussa on vuorossa Oulun kaupunginteatteri, jossa Janne Pellisen dramatisoima ja ohjaama tulkinta nähdään suurella näyttämöllä. Karilan lappilaisesta mytologiasta ammentava, maagista realismia ja rakkaus- ja rikostarinaa yhdistävä romaani saa näköjään myös teatterin tekijän mielikuvituksen laukalle.
Kuuntelin Karilan esikoisromaanin äänikirjana heti sen ilmestyttyä ja pidin kuulemastani kovasti. Tällaiselle etelän vetelälle Karilan Lappi näyttäytyy myyttisen kiehtovana paikkana, jossa mikään ei ole siltä miltä se alkuun näyttää. Teoksen henkilöhahmoja kuvataan värikkäin sanankääntein ja juoneen olennaisesti liittyvät yliluonnolliset hahmot otetaan ikään kuin annettuina asioina. Mustaturkkinen peijooni tai hattara-riivaaja nyt vain kuuluvat paikalliseen elämänmenoon.
Ohjaaja-sovittaja Lija Fischerin näyttämötulkinnassa painotus on maagisessa realismissa. Työryhmä on Fischerin johdolla luonut Kellariteatterin intiimille näyttämölle todellisuuden, jossa tämän- ja tuonpuoleisen maailmat kohtaavat luontevasti. Leikkisyys ja kekseliäisyys ovat läsnä läpi esityksen. Juha Haapasalon valosuunnittelu vie katsojan hujauksessa maahisten ja muiden olioiden väkiyöhön, kuolleiden karnevaaliin, josta meidän kuolevaisten on syytä pysyä poissa.
Ville Leppilammen mietityssä äänimaailmassa aksentit osuvat juuri oikeaan kohtaan ja tehostavat osaltaan esityksen rytmiä ja kohtausten leikkauksia. Veera-Maija Murtolan puvuista voi nostaa Ville Seivon mainiosti näyttelemän Näkin hahmon, jonka kukkoilevassa habituksessa on hauskaa 1970-luvun glamrock-estetiikkaa.
Oma lukunsa ovat Helena Markun ja Mira Taussin suunnittelemat nuket, joilla on tulkinnassa keskeinen rooli. Näyttelijöiden liikuttamana metrinen Peijooni inhimillistyy esityksen edetessä lemmikiksi – Mustiksi nimeämistä myöden. Moukku-Olli taas on vedenalaisissa elävä myyttisiä voimia omaava olento, jota nukettaa Tommi Raitolehto. Hänen kaiulla vahvistettu bassonsa tehostaa Moukku-Ollin pelottavuutta.
Kaiken keskiössä on kuitenkin näyttelijäntyö. Koko ensemble on täysillä tulkinnan takana ja syötöt osuvat ns. lapaan. Lappilainen puheenparsi on omaksuttu painotuksia myöden. Karun töksähtelevä dialogi sopii jokaisen suuhun ja silti siinä on jotain myötätuntoista. Ja kun se rakkaus osuu kohdalle, niin siinäkin on pohjoisen hapuilevaa kiihkeyttä ja äkkivääryyttä – otetaan tästä hetkestä kaikki irti, koska huomisesta ei tiedä.
Liekö maagisen ja arkisen yhdistäminen on se tekijä, joka vapauttaa näyttelijät? Mene ja tiedä, mutta tässä tulkinnassa vapautuneisuus näkyy rennon tarkkana työskentelynä, jossa erilaiset karaktääriroolit osuvat kohdilleen.
Lähes kolmen tunnin esityksessä ei juuri kuollutta hetkeä ole. Toki Fischerin sovitus joutuu ohittamaan joitain romaanin keskeisiä teemoja kiireellä (mm. nuorten rakastavaisten suhteen kehittyminen), mutta ne ovat valintoja. Näytelmäadaptaatio on aina oma taideteoksensa, jossa sovitus voi painottua aivan toisiin asioihin kuin alkuperäisteoksessa. Sen pitää olla myös ymmärrettävissä katsojalle, jolle teos ei ole tuttu.
Vähän tulkinta hajoaa toisen puoliajan loppupuolella, jossa Hattara-riivajan metsästys tahtoo puurouttaa koko pienen näyttämön. Silti kokonaisuus jää ehdottoman plusmerkkiseksi.
Pienen hauen pyydystys on ensisijaisesti fantasia, myyttinen matka kollektiiviseen alitajuntaamme, tarinoihin tuonpuoleisista, joita on kerrottu jo satoja vuosia. Näin se tulee haastaneeksi myös nykykatsojan rationaalisen maailmankuvan. Ja kun se tekee sen leikkisästi, teatterin mahdollisuuksia hyödyntäen, on katsojana helppo hypätä kyytiin tälle matkalle.
Esityksen kaunis lopetus asemoi myös ihmisen osan maailmankaikkeudessa. Olemme vain hippunen ajan riennossa.
Jussi Kareinen
Pienen hauen pyydystys
- Dramatisointi ja ohjaus Lija Fischer, perustuu Juhani Karilan romaaniin
- Nukke- ja esineteatteriohjaus Mira Taussi
- Puku- ja lavastussuunnittelu Veera-Maija Murtola
- Nukenrakennus Helena Markku, Olga Suutari, Virpi Antila
- Valosuunnittelu Juha Haapasalo
- Äänisuunnittelu ja musiikki Ville Leppilahti
- Rooleissa Petra Ahola, Petra Karjalainen, Juha-Matti Koskela, Suvi-Sini Peltola, Tommi Raitolehto, Mirva Kautto, Ville Seivo
Kantaesitys Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa 17.1.2023. Esityksiä 26.4. asti. Esityskalenteriin tästä.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Veijo Rönkkönen loi kokonaisen ITE-maailman ja Aapo Stavén toi sen lavalle – arviossa Veijo
TEATTERI | Simpeleläisen pieneläjän poika oli jo alunpitäen käsikassara, vahinkolaukauksesta siinnyt.
Kolme naista pyörittää miestä – arviossa Helsingin kaupunginteatterin Lempi
TEATTERI | Minna Rytisalon Lempistä dramatisoitu näytelmä luottaa liikaa kerrontaan. Itse Lempin persoona jää hataraksi.
Musiikki on mahtava voima – Vexi Salmen ennen julkaisemattomat tekstit soivat Hämeenlinnan lauluillassa
MUSIIKKI | Terveisin Vexi -lauluiltaa voi suositella kaikille, jotka haluavat hetkeksi paeta pahaa maailmaa humoristisen ja koskettavan musiikin äärelle.
Kuopion kaupunginteatterin Marie Antoinette on nihilistinen, mutta näyttää ja kuulostaa aivan upealta
TEATTERI | Kuopion kaupunginteatterin Marie Antoinette viihdyttää, vaikka ei sano mitään mistään. Sen ihmiskuva on hyvin kyyninen.