Pääomani, ensi-ilta Helsingin Q-teatterissa 13.2.2020.

Milja Sarkolan Pääomani ponnistaa vaivaantuneisuuden ja epävarmuuden värittämistä tilanteista. Niiden keskiössä on ihminen, joka pyrkii olemassaolonsa vimmaiseen kontrolliin.

Näytelmä kuvaa kannattavuuslaskelmien porvarillista luonnetta. – Tämä heijastaa myös arvon ja arvottomuuden kokemusta sekä kysymystä siitä, mitä minä ansaitsen, kelpaanko? Häpeä värittää eri tunnetiloja.

* *

Luokkaliitännäinen ylemmyys on näkymätöntä sen sisässä olevalle yksilölle. Hän helposti halveksuu erilaisuutta, näkemättä omaa kaksinaamaisuuttaan.

Velat ja luotot ovat osa arkipäiväämme. Suomessa merkittävä rooli on erityisesti asuntolainalla ja sen ottamiseen liittyy jopa rituaalinomaisia piirteitä. Se on jonkinlainen elämän käännekohta, sopimus, joka määrittää ja sitoo omaa tulevaisuutta.

Siinä otetaan lainaa tulevaisuuden itseltä. Itseltä, jonka tilasta yksilö ei voi olla lainanoton hetkellä tietoinen. Se on siis loikka tuntemattomaan. Riski, jonka kontrolli on pidettävä.

* *

Ensimmäinen näytös tekee enemmän kuin selväksi teeman itseriittoisen lakonisen älyttömyyden. Se näyttää arkemme rakenteen tietyn kaavamaisuuden ja osoittaa paikkamme. – Siinä puhutaan pääosin ruotsia, mutta kieli vaihtuu lennossa.

Ruotsin kieli itsessään tuo tunnelmaan oman leimansa, edustaessaan alitajuisen intonaation tasolla jo parempiosaisuutta.

Koomiset tilanteet pankkiasioinnissa ja premium-asiakkuuden ilot kertovat naurettavuuden esiinmarssista ja pöyhkeän ylemmyydentunnon pönkittämisestä markkinavalttina.

Kaikkeen voi ja tulee varautua; sairauteen, kuolemaan, onnettomuuteen. Ja kaikki tämä on tietysti rahassa mitattavissa.

Näistä hersyvistäkin nolon vaivautuneisuuden hetkistä riippumatta näytelmä ei osoita todellisuudestamme mitään uuttaa tai erityistä. Se toistaa itseään osin turhankin kanssa. Stereotyyppiset hahmot ovat osuvia, mutta eivät kovin omaperäisiä.

* *

Näytelmä heijastaa myös kysymystä siitä, kokeeko nainen miestä suurempaa syyllisyyttä omasta ansainnastaan ja yhteiskunnallisesta etuoikeutuksen tilasta. Etuoikeuksia lähtökohtaisesti hävetään ja ne pyritään salaamaan, vaikka ne itsessään ovat ilmeisiä.

Taiteellinen työ käyttää hyväksi elämää itseään. Historian kautta tämä on ehkä hyväksyttävämpää miehelle.

Häpeä värittää pohdintoja siitä, olenko ansainnut tämän ja mitä voi ja saa hyödyntää?

Tämä sama ihminen on rakentanut yhteiskuntansa siten, että jokaiselle on oma paikkansa, joka näytetään sekä alitajuisin että selkein viestein ja merkein.

Luokkayhteiskunnan ilmentymät risteilevät näyttämöllä kliseisinä. Kerjäläiset ja feissarit häiritsevät itseään etuoikeutetulla vimmalla toteuttavan hyväosaisen yksilön olemisen tilaa.

Tässä tilassa hän ei halua tulla häirityksi, mutta ei välillä myöskään saa happea. Häntä ei saa muistuttaa omasta syyllisyydestään, paljastaa.

* *

Kapitalismi esittäytyy naurettavana itseään kiertelevänä itseriittoisena järjestelmänä, joka pakenee kuolemaa kaikin keinoin. – Omistaminen tekee ihmisen olevaksi ja näkyväksi. Hän luulee hahmottavansa oman pinnallisuutensa, mutta ei tavoita sitä lähimainkaan.

Keskiluokkainen hyväosainen ihminen kokee itsensä yhtä aikaa uhriksi, mutta tiedostaa myös olevansa hyväksikäyttäjä, pyöveli.

Sarkola kuvaa sitä, kuinka naisen häpeä näyttäytyy useammin vihana, joka suuntautuu itseen. Miehille perinteisesti tyypillisempää on kohdistaa vihan ja aggression tunteet ulospäin.

Ensimmäisen näytös alleviivaavaa arkipäivän taloudellisten haasteiden ja velvoitteiden teatteria. Siinä näennäisen tiedostava yksilö kipuilee ja laskee oman olemassaolonsa varmuutta. Asuntolainat ja vakuutukset toimivat välineinä. Hän on vilpittömyydessään naurettava.

Paniikin siemen on kylvettynä heiveröisen egomme ansainnan ytimeen. Ensimmäisen näytöksen tiedostavuus käy osin jopa liian selväksi, eikä se muunnu, vaikka sitä odotan. Se ei tarjoa yllätyksen hetkiä.

Laskennan esittäytymistä elämässämme kuvataan kuitenkin terävästi, selkeästi ja lakonisin ottein. Näyttämöllä on läsnä voimallisen dynaaminen ja pelkistetty tunnelma.

Statusta halutaan vimmaisesti peittää, mutta samalla se nimenomaan tulee näkyä, vaivihkaa sievistellen.

Kuinka voimme oikeuttaa olemassaoloamme? Jos jollain tavalla sen saamme itsellemme valehdelluksi, miten pystymme ansaitsemaan elantomme tai asuntomme? Emme ainakaan velatta. Jatkuvan laskennan kehä ja mahdollinen itsepetos ovat läsnä.

Premium-asiakkuus pönkittää epävarman ihmisen olemisen tilaa. Emme halua tietää omaa rajallisuuttamme, mutta lopulta emme juuri muuta ajattele. – Jääkö meistä jälkeä? Ja jos, millainen se on tai millainen sen haluaisin olevan?

Häveliäisyys tiivistyy, kun kyse on rahasta ja varallisuudesta. Vaivautuneisuus seuraa häveliäisyyden kintereillä. Mitä ylempiluokkaisia ollaan, sitä epähienompaa rahasta puhuminen on.

Ristiriita elämän itsensä kanssa nousee pintaan. Haluamme kieltää sen merkityksen, joka rahalla on ihmissuhteisiimme.

* *

Ja sitten se sanotaankin jo ääneen. Alemmat luokat ovat riippuvaisempia sosiaalisista taidoista kiivetäkseen ylemmäksi.

Oikeistolaisuus mielessä: kaikki mikä on laillista on sallittua – mutta mikä on oikein?

Näytelmän edetessä vuorottelevat koomiset ja ahdistavat kohtaukset, painostavuus pysyy. Laskennan logiikka tulee koko ajan näkyvämmiksi. – Uhkia on kaikkialla. Myös niitä voidaan mitata ja arvottaa.

Henkivakuutus ei kuitenkaan korvaa itsemurhia ensimmäisen voimassaolovuotensa aikana.

* *

Virolaiset siivoojat saavat tulla pesemään ikkunat, mutta tästäkin on koettava syyllisyyttä. Ehkä heidän pitäisi ikään kuin palkinnoksi antaa pestä ikkunat uudelleen?

Asenteellisuus ja keinotekoinen hurskasteleva syyllisyyden esiaste nousee. Ylemmyydentuntoisesta syyllisyydestä nouseva omasta hyvyydestä kiihottuminen valtaa hetkeksi näyttämön. Tässä hetkessä eskaloituu jotain paljaampaa, jolle odotan jatkoa. – Sitä ei tule.

Yläluokkaisen valveutunut syyllisyydessä piehtaroiminen. Ja kuitenkin yläluokan närkästys.

Huoli tulevasta, unettomuus, väsymys, masennus. – Onko työni motiivi ollut intohimo vai raha. Miksi teen mitä teen?

Näytelmä tekee näkyväksi luokkayhteiskunnan läsnäolon sielläkin, jossa sitä ei kuvittelisi olevan. Se osoittaa arkipäiväisiä kohtia, missä tottumus ohjaa käyttäytymistämme ja missä kaikki laillinen on sallittua, mutta onko se oikein?

* *

Esitys leikittelee hyväosaisen ahdistuksella ja kontrollin tarpeella. Vaivaantuneisuus ja häveliäisyys tulee näkyväksi eri olosuhteissa.

Älyllinen itsetietoisuus ei yllä taiteilijaresidenssin tilaan, jossa toimija epäilee omaa kyvykkyyttään kömpelöllä tavalla ja kaipaa pois porvarillisesta loukustaan. Varallisuuden kontrolli muistuttaa häntä realiteeteista sielläkin.

Hän on kadottanut kykynsä elää hetkessä, vaikka työssään vaikuttakin toteuttavansa ajoittain itseään. Silti hän toistaa mielessään varallisuutensa muuntuvaa tilaa.

Heittäytyminen on mahdotonta, koska oma jatkuvuus näyttää olevan kiinni taloudellisissa realiteeteissa. Jatkuva virhearvion ja epäonnistumisen pelko vaanii. Ainakin taloudelliset suureet antavat mahdollisuuden konkreettisempaan kontrolliin.

Pääomani kuvastaa sanana niin taloudellista todellisuutta olemisessamme kuin myös kykyämme hahmottaa olemisemme rakenteita syvemmin. Pää on omani, vai onko se?

* *

Tietty ärsyttävyys kuvaa hyvin näytelmän teemoja. Olenko minäkin tuollainen, on kysymys, jonka se nostaa. Vastauskin on heti selvä, tavallani olen. Jokainen katsoja tiedostaa oman taloudellisen tilanteensa ja on pakotettu näkemään oman reaktionsa.

Pääoma ilmenee yhteiskunnassamme kuitenkin hyvin moninaisesti. Taloudellinen ulottuvuus on vain yksi sen muodoista. Se kuitenkin vaikuttaa luovan varjonsa kaikkeen tekemiseemme.

Velvollisuuseettinen suhtautuminen olemassaoloomme vaikeuttaa kokonaiskuvaa. Taloudellinen vauraus näyttäytyy yksiulotteisena älyllisenäkin ylemmyytenä ja kykynä esteettiseen havaitsemiseen, oman aseman pönkittämisenä.

Taiteilija nähdään nykykapitalistisena työläisenä. Hänen on annettava itsestään, niin kuin monessa muussakin tämän päivän ammatissa. Ammattitaitoa tai työtä ei voida juuri erottaa ihmisestä itsestään nykymaailman työtehtävissä.

* *

Toisen näytöksen tapahtumapaikkana on taiteilijaresidenssi. Näyttämölle asemoidussa pitkässä pöydässä on ”viimeisen ehtoollisen” visuaalisuutta. Sen ääressä nöyristely, häpeä ja vaivaantuneisuus saavat ilmiasunsa käsillä olevan pääoman kontekstissa.

Kontrollin tarve laajenee ammatillisen identiteetin alueelle – hetkessä elämisen mahdottomuus heijastuu taiteen tekemiseen, laskenta jatkuu eri ulottuvuuksissa.

Voimme laskea taloudellista varallisuuttamme, mutta jatkuva epäily myös muun pääomamme suhteen on läsnä. Päähenkilön epävarmuus itsetietoisten ja hetkessä elävien taiteilijoiden keskellä taiteilijaresidenssissä kuvastaa olemisen suorituksenomaista luonnetta.

Kysytään mitä voi tehdä intohimosta, mitä rahasta ja onko se oikein?

Näytelmä ikään kuin käynnistyy uuteen vahtiin toisella puoliskollaan. Lähemmäs päähenkilöä päästään vasta nyt. Kokonaisuus jää kuitenkin hajanaisen oloiseksi.

* *

Näytteleminen on taidokkaan osuvaa. Rooleista pintaan nousee Eero Ritalan näyttelemä ahdistuva ja kontrolloivan inhimillinen päähenkilö, jonka tunnetiloihin ja moninaiseen laskentaan päästään mukaan.

Lavastus on mustavalkoisuudessaan keinotekoisen raikas ja kuvastaa kapitalismin ja yläluokkaisuuden ilmentymistä.

Hyvän maun keinotekoinen ilmenemä kaikessa pelkistyneisyydessään viittaa myös jonkinlaiseen nousukkuuteen, jossa ulkoa asetettuja trendejä seurataan, ehkä kyseenalaistamatta.

Epätyypilliset ratkaisut äänissä tuovat näytelmään kiinnostavaa tekstuuria, ja muissa rooleissa näyttelevät Tommi Korpela, Lotta Kaihua ja Laura Rämä ilahduttavat terävillä luonnekuvilla.

Näytelmä nojaa päähenkilön näkökulmaan. Henkilöhahmot esittäytyvät ikään kuin hänen maailmansa kautta.

Parhaiten mieleen jää toisen näytöksen synkkä chicagolainen runoilija, jonka runoesitys pöydällä seisten on ihana ja toimii kaikessa outoudessaan. Runoilijan ja päähenkilön välisessä oivaltavan sukupuolia osoittelemattomassa jännitteessä on aineksia, mutta tässä ei päästä alkua pitemmälle.

Vaikka luokkayhteiskunnan rakenteissa piilevä laskennan kulttuuri tehdään näkyväksi, ei näytelmä tarjoa uutta tai yllättävää näkökulmaa tähän. Aiheen kiintoisuudesta ja kerroksellisuudesta huolimatta näytelmä jättää osin kylmäksi.

Stereotyyppiset hahmot tuttuudessaan puhuttelevat. Ne kuitenkin toistavat omaa arkipäiväämme, eivätkä lopulta syvennä tai lisää ymmärrystä, tai saa etsimään vastauksia.

Näytelmän mahdollisten nimien luetteleminen toisessa näytöksessä saa miettimään mistä tässä kaikessa oikeastaan on kysymys. Se kuvastaa myös koko teoksen hahmottomuutta. Tämä voi toki olla myös tarkoituksellinen tehokeino, mutta kokonaisuus jää kautta linjan fragmentaariseksi ja ilmaan.

Siksi yhtenä mahdollisena nimenä mainittu ”tautologia on tuhlausta” osuu osin maaliin.

Virheen tuntu on ja pysyy meissä kaikissa. Katsojan näytelmä päästää viime kädessä kuitenkin helpolla.

Hanna Telakoski