Moni Kangasalan Pikkuteatterin murhatarinan kohteeksi joutuvista on alaikäisiä – arviossa Kohtalona murha

Kohtalona murha -näytelmän tekevät Kangasalan Pikkuteatterin 16–19-vuotiaat. Kuva: Kangasalan Pikkuteatteri

Otsikkoa klikataan sitä varmemmin, mitä enemmän se lupaa väkivaltaa ja kuolemaa.

Journalismi on tehnyt elämän päättymisestä tirkisteltävän kohtauksen, jonka syyt ja seuraukset leikataan tiiviistä uutisesta pois.

Jäljelle jää pään irrotus, metsästä löydetty vainaja ja epätoivoinen äiti.

Satu Rasilan näytelmä Kohtalona murha avaa kuusi tahalliseen hengenriistoon johtanutta tapausta, joilla kaikilla on todellisuuspohjaa yhtä lukuun ottamatta.

* *

Mika Eerolan Kangasalan Pikkuteatterille ohjaama Kohtalona murha on kovaa kamaa niin tekijöille kuin yleisölle. Olisiko jopa liian kovaa?

Nuoret ovat itse tekstin valinneet ja siten ottaneet osaltaan vastuun ymmärtää, mitä tekevät. Aika moni tarinan murhan kohteeksi joutuvista on myös alaikäisiä.

Ja tässä on juuri koko rankan prosessin punainen lanka: kokea tunteita joita omat vanhempani, läheiseni, opettajani tai ystäväni tuntisivat menehtyessäni väkivallan seurauksena. Tai miten äkkikuoleman mahdollisuus vaikuttaa omiin elämänasenteisiini?

Yleensä nuorten näytelmissä tiristellään ulkonäköön ja pärjäämiseen liittyviä tunteita, mutta tässä mennään suoraan pimeyden ytimeen. Nyt ei olla missään gootti-cosseissa, vaan kuoleman salatussa todellisuudessa.

* *

Ja mitä siitä seuraa? On eläydyttävä paloittelumurhassa avustaneen tytön ja tämän äidin mieleen, on oltava teini, joka raiskataan ja kuristetaan hauskan illan päätteeksi, on oltava ikääntynyt äiti, joka antaa tupla-annoksen rauhoittavia kehitysvammaiselle tyttärelleen.

Ja vielä on oltava pikkulapsen orvoksi jättävä passia kalasteleva haulikkohullu.

Eerola on ohjaajana pistänyt nuoret selviytymään lavalle ilman isompaa rekvisiittaa ja lavasteita. Kaikki tapahtuu saumattomasti ilman töksähteleviä kohtausvaihtoja, liikekielen oivalluksin.

Ja totisesti nämä nuoret eläytyvät, mutta vielä enemmän ottavat haasteen vakavissaan. Se, mitä nähdään, on klassista näyttelijäntyötä, ei tempoilua impulssien varassa tai improilua. Tunne kehittyy ja katsoja pääsee mukaan.

Tästä erityiskiitos, ei enempää eikä vähempää kuin kaikille heille.

Kangasalan kiinnostavinta teatteria tehdään peltihallissa Vatialan teollisuusalueella. Kuva: Kangasalan Pikkuteatteri

* *

Sofia Immosen vahvuus on eheys, hiihtäjätytön tarmon ja kepeyden hieno ristivalotus. Noora Lahtinen tekee hautaustoimistoyrittäjästä vilpittömän viileän ja samalla uteliaan henkilön, kehitysvammaisen dementoituvana äitinä kaari syntyy koskettavaksi pienin keinoin, käsilaukkuun turvautuen.

Sakarias Koivisto ymmärtää isän huolen ja luottamuksen, rakastavan puolison tuen ja poliisin persoonaa. Koivistolla on eniten muuntumista vaativia rooleja ja kykyä kantaa ne ammattilaisellekin isona haasteena tyynen varmasti.

Riina Katajisto koskettaa tyttärensä menettävänä introverttina äitinä ja kehitysvammaisena tyttärenä ja Urho Karppila kylmäävän tunteettomana passinetsijänä. Ilta Heinonen tekee paloittelusurmaajan kaverin kauhulla, mutta provosoimatta.

Roolit vaihtuvat lennossa, silmälaseilla ja kampausten vaihdolla hämäten. Ja jos katsoja ei heti tunnista alla olevaa tekijää, on näyttelijäntyössä onnistuttu.

* *

Eerola ja nuoret harjoittelevat ja esiintyvät tätä nykyä Vatialan teollisuusalueella peltihallissa. Mikäs siinä, jos taitoa on taikoa seinien sisään taidetta.

Mutta kyllä ihmettelen Kangasalan kaupungin kuuluisaa tahtotilaa, jolla upouusi kulttuuritalokin on saatu hengittämään kunnan keskustaan.

Jos tällaiselle kulttuuriteolle, mikä Kangasalan Pikkuteatteri kaikkineen on satojen nuorten ilmaisukasvattajana, ei pystytä sovussa osoittamaan kunnon tilaa maalikylästä, niin jossakin mättää ja pahasti. On myös turvallisuuskysymys ajattaa nuoria pilkkopimeässä treeneihin ja esityksiin sokkeloiselle asemanseudulle.

Anne Välinoro

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua