Kuva: A. Halttu

Miiko Toiviainen on taituri. Hänen omaelämäkerrallinen Kepeä elämäni -monologinsa hiipii sydämeen vaivihkaa eikä lähde sieltä pois. Se kertoo yhtä aikaa hauskan ja kyyneliä kirvoittavan tarinan transihmisen matkasta ja muutoksesta.

Kun ihminen määritellään syntymässä tytöksi, siinä sosiaalisessa roolissa hän myös elää, parikymmentä vuotta, pohtien kuka on. Miten asemoin itseni tähän yhteiskuntaan?

Kun muutosprosessi alkaa, sitä ei voi pysäyttää, vaikka asia pelottaakin.

Näytelmän käsiohjelmassa Toiviainen kertoo, miksi esitys on tehty:

”Transihmisyydestä on puhuttu viime aikoina mediassa aika paljon, mutta usein vain traagisten ja synkkien kohtaloiden kautta. Mä koen, että muunkinlaisia näkökulmia kaivataan – joten tässä on mun omani.”

Toiviaisen monologi liukuu saumattomasti henkilökohtaisista päiväkirjamerkinnöistä pedagogiseen opetussessioon ja takaisin Pentti Saaritsan Ihmisten historian kaltaisten runojen maailmaan. Ihastuin Eeva Kontun sävellyksiin ja äänimaailmaan, josta hienona esimerkkinä muun muassa Uuno Kailan Olin nuori.

Kuva: Timo Suutarinen

Kepeä elämäni kuvailee myös sukupuolenkorjausprosessiin liittyviä faktoja, kuten sukupuolieuforiaa, joka syntyy siitä, kun vihdoin tuntee olevansa omassa kehossaan. Se on vastakohta transihmisen kokemalle ahdistukselle, sukupuolidysforialle.

Oman itsensä avaaminen on tietysti pelottavaa, koska silloin altistaa itsensä arvioinnille. Kuka tahansa voi kertoa mielipiteensä ja määritellä sinut. Välillä näemme edessämme epävarman, pelokkaan transihmisen, joka hakee itseyttään, välillä näemme itsevarman Miikon, joka pilkkaa varmuuden vuoksi jo ennakkoon kritiikkiä kirjoittavan toimittajan mahdollisia reaktioita.

Tämä käsikirjoitus ei räävi, ei riivi eikä mässäile muistoilla ja kokemuksilla. Se, kuten koko esityskin, on tarkasti mietitty, rytmitetty ja toteutettu. Toiviainen on lavalla läsnä samaan aikaan kepeästi ja vahvasti. Hän leikittelee sukupuolirooleilla, itsellään ja meidän kanssamme. Tunnelmat vaihtuvat ilosta pelkoon ja kyynisyydestä epätoivoon, usein silmänräpäyksessä.

Monesti, kun puhutaan autofiktiosta, omaelämäkerrallisesta teoksesta katsoja voi kokea sen todemmaksi ja jossain määrin oikeammaksi, vaikkei se välttämättä pitäisikään paikkansa. Sillä kokemuksellisuus muuttuu työstettäessä käsikirjoituksen materiaaliksi niin, että kaikki muistot ja tapahtumat ovat osa sepitteellistä kokonaisuutta.

Olisiko Kepeä elämäni -monologi ollut yhtä koskettava, jos pohjalla ei olisi ollut henkilökohtainen tarina? Uskon, että esityksen omakohtaisuus tuo siihen lisää intiimiyttä ja läheisyyttä. Se tuo tunteen, että olemme samalla matkalla. Tarina on Miikon, mutta me katsojat pääsemme jakamaan sen hänen kanssaan.

Samassa pöydässä istunut Juha Kaski kiteytti oman katsojakokemuksensa: ”Lavalle nousi näyttelijä ja lavalta poistui ihminen.”

Kepeä elämäni on kuin kokisi koko vuorokauden (tai elämän) tunnissa. Se pistää katsojan pohtimaan myös omaa elämäänsä.

Maarit Saarelainen

* *

Kepeä elämäni

Veikko Sinisalo -lausuntakilpailun voittaneen Miiko Toiviaisen Kajaanin Runoviikolle vuonna 2019 tilattu omaelämäkerrallinen kantaesitys, joka on sittemmin kiertänyt ympäri Suomea.

Helmikuussa 2020 Kepeä elämäni valittiin Valtakunnallisen Monologikilpailun voittajaksi. Maaliskuussa 2020 Toiviainen sai esityksestään Vuoden teatterinäyttelijä -palkinnon.

• Roolissa: Miiko Toiviainen
• Ohjaaja: Riikka Oksanen
• Dramaturgi: Aino Pennanen
• Sävellys ja äänisuunnittelu: Eeva Kontu
• Visuaalinen suunnittelu: Sofia Palillo
• Musiikin tuotanto: Mikko Renfors
• Kiertueteknikko: Titus Torniainen
• Käsikirjoitus: Toiviainen / Oksanen / Pennanen
• Esityksiä ympäri Suomea. Esityskalenteriin täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua