Kuvat: Riikka Hurri
TEATTERI | Joensuun kaupunginteatterin Nahoissaan on monologi, joka ei kerro kuka Markku Maasilta on ihmisenä, mutta maalaa hänestä hienon kuvan yhteiskunnallisesti valveutuneena taiteilijana.
”Maasilta on Joensuun kaupunginteatterin standardeilla käytännöllisesti katsoen ikuinen. Hän on aina ollut.”
ARVOSTELU

Nahoissaan
- Esityskonsepti: Markku Maasilta ja Piia Peltola
- Ohjaus: Heikki Mäkäräinen
- Rooleissa: Markku Maasilta
- Esitys: Joensuun kaupunginteatterissa 2.12.2023
Esitystä luonnehditaan välitilinpäätökseksi. Nahoissaan on monologi, jossa Markku Maasilta luotaa pitkää uraansa. Esityksessä pitkän linjan näyttelijäkonkari kertoo vuonna 1973 ymmärtäneensä, että haluaa näytellä ja siitä laskien uraa on takana 50 vuotta. Ja saman verran edessä, hän vielä heittää. Joensuun kaupunginteatterissa hän on ollut osapuilleen 38 vuotta. Esityskonsepti laitetaan Maasillan ja Piia Peltolan nimiin ja sen on ohjannut Heikki Mäkäräisen.
Juonta ei monologissa ole, mutta dramaturgia kulkee kauniin kaaren. Se alkaa ja loppuu väkivaltaa vastustaviin vuorosanoihin Lapualaisoopperasta. Mukana on erilaisia tulkintoja Maasillan uransa varrella tekemistä rooleista sekä sellaisista, joita hän olisi halunnut tehdä.
Nahoissaan sijoittaa kiehtovalla tavalla Maasillan osaksi teatterihistorian virtaa. Henkilökohtainen kohtaa teatteritaiteen, kuten ennakkotiedoissa luvataan. Se tehdään hyvin taidokkaasti. Maasilta antaa itsestään hyvin hallitusti ja hillitysti. Ei tarkoitus ole kertoa kuka Maasilta on ihmisenä vaan mikä hän on taiteilijana ja miten hän sijoittuu yhteiskunnalliseen kontekstiin. Taiteella voi sanoa asioita, vaikka olisikin alkujaan lähtenyt teatterihommiin siksi, että siellä on paljon tyttöjä, kuten Maasilta itse kertoo uralle päätymisensä syistä. Normaalisti hän ei sitä suorasanaisesti lavalle tuo, mutta politiikkaan päätynyt vasemmistoliiton jäsen Maasilta on tässä esityksessä myös poliitikko. Ei hän julistamaan ryhdy, mutta asia ei jää epäselväksi.

* *
Esitystä Maasilta kuljettaa eteenpäin välillä hiukan hapuillen ja takellellen. Saman huomion tekevät niin Karjalaisen kuin Heilinkin kriitikot aiemmista esityksistä, joten hapuilu tuskin on vahinko tai valmistautumisen puutetta. Ennen esitystä pohdin, että onpa mielenkiintoista nähdä, millä tavalla Markku Maasilta näyttelee Markku Maasiltaa. Näköjään hän tekee sen hyvin välittömällä tavalla. Neljättä seinää hän rikkoo harvakseltaan, mutta tunnelma olisi hyvin intiimi ilmankin suoraa kontaktia yleisöön.
Tälle teokselle jopa Joensuun kaupunginteatterin pieni näyttämö tuntuu isolta. Lavan käyttämättä jäävä tila tuntuu turhaan etäännyttävän, koska sille ilmavuudelle ei ole tarvetta. Maasillan koko olemus on niin aseistariisuva ja lämmin, että esitys toimisi vaikka missä komerossa.
En tiedä, kuinka pitkään tänä vuonna 64 vuoden ikään varttunut Maasilta aikoo lavoilla heilua, mutta annettavaa selvästi vielä on. Ja vaikeaa olisi kuvitella Joensuun kaupunginteatteria ilman häntä. ”Kuningas Lear on semmoinen, joka ehkä vielä olisi mahdollista tehdä”, totesi Maasilta kaupunkilehti Heilin haastattelussa. Sen näkisin mielelläni.

* *
Maasilta on Joensuun kaupunginteatterin standardeilla käytännöllisesti katsoen ikuinen. Hän on aina ollut. Ja koska hän on kuin peruskallio, jota auringossa lämmennyt paksu sammalpeite pehmentää, pääsee helposti unohtumaan, kuinka loistava näyttelijä hän itse asiassa on. Se on nähty tänä syksynäkin. Maasilta teki kaupunginteatterin syksyn suurimmassa ponnistuksessa Saatana saapuu Moskovaan Pontius Pilatuksen vaikean roolin aivan poikkeuksellisen kauniisti ja monivivahteisesti.
Tässä esityksessä etenkin hänen tulkintansa Lady Macbethistä on kerta kaikkiaan ilahduttava. Sen hän esittää kaksi rukkasta vastanäyttelijöinään. Myös tulkinta epäonnisesta, hirmutekoihin päätyvästä Kullervosta onnistuu koskettamaan yllättävän syvästi. Maasillan ei olisi enää tarvinnut rautalangasta vääntää sitä, että tämä aika tuottaa jatkuvasti uusia Kullervoja.
Pasi Huttunen
Esityksiä 18.4.2024 asti. Lisätietoa täältä.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Helsingin Kaupunginteatterin Hildur nojaa näyttelijäntyöhön ja huumoriin
TEATTERI | Satu Rämön kansainväliseksi ilmiöksi nousseen dekkarisarjan ensimmäisen osan näyttämösovitus on kuin kotonaan Arena-näyttämön intiimiydessä.
Pikkuteatteri onnistuu mahdottomassa: sisällissodan kauhuista voi löytää valoa ja toivoa – arviossa Veriruusut
TEATTERI | Kangasalla nähdään jotain ainutkertaista – lasten ja nuorten teatteri esittää kuolemaan kulkevan hamekaartin viimeiset kuukaudet.
Vauhdikasta menoa Tampereen Teatterissa Ohukaisen ja Paksukaisen seurassa – arviossa Laurel ja Hardy: Mykkäfilmin mestarit
TEATTERI | Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä juhlistetaan Stan Laurelia ja Oliver Hardya. Rooleissa nähdään itseään säästelemättömät Risto Korhonen ja Ville Majamaa.
Kuinka hyvinvointivaltiota rakennettiin ison naapurin kyljessä – arviossa Kansallisteatterin Toinen tasavalta
TEATTERI | Esa Leskinen on saanut kypsytellä Suomi-neidon tarinan seuraavaa lukua rauhassa. Toinen tasavalta seuraa kolme vuotta ensimmäisen perässä.




