Janne Ronkainen ja Otto Rokka. Kuva: Mitro Härkönen

Sofi Oksanen taitaa draaman. Mansikkapaikka on hänen seitsemäs näytelmänsä.

Jos Puhdistus oli briljantti kuvaus venäläisen naisprostituoidun vaarallisesta pakomatkasta isoäitien maille, tarina kahden historiansa vankeina olleen naisen elämänkaarten törmäämisestä, Mansikkapaikka elää kipeästi tässä ajassa ja poimii lähikuvaan Venäjän hyökkäyssodan vaikutukset yhden suomalais-ukrainalaisen perheen elämään.

Miten aikoinaan Ukrainasta marjatilalle töihin tullut ja sittemmin jyväskyläläisen suomalaisisännän kanssa avioitunut nainen toimii uudessa tilanteessa?

Entä miten naiset kolmessa polvessa reagoivat, kun kolmas polvi on omaksunut suomalaiset arvot, mutta äiti (Maria Kuusiluoma) ja isoäiti (Pirjo Luoma-aho) ovat vielä sidoksissa venäläiseen propagandaan.

Puhdistajan tehtävään joutuu poliisiksi opiskellut lapsenlapsi Alina, suomalainen lainvartija, jonka opiskelijaveli näyttää kadonneen Moskovaan.

Alina haluaa selvittää, mitä homoseksuaalille veljelle oikein on tapahtunut.

Ja kestääkö kotitilan naapurin, marjatilallinen hänkin, työvoiman hankinta päivänvalon? Ja kestääkö perheen ja isän kunnia kaiken tämän?

Auttaisiko asiassa isä-Keijon (Petri Liski) hirviporukan avustuskuljetus Ukrainaan? Sinnehän ne vanhat haulikotkin kelpaisivat.

Keijo, marjatilallinen (Petri Liski) on saanut tyttärensä (Wenla Reimaluoto) vieraakseen. Kuva: Kansallisteatteri

* *

Mansikkapaikka on nimetty trilleriksi. Mitään hyytävää jännitystä draama ei kuitenkaan tarjoa.

Perheen naiset pohtivat, kenelle pitää olla lojaali, kun alkukoti Ukraina kärsii, mutta Moskovassakin on sukua.

Nuorin polvi haluaa pitää kiinni identiteetistään ja uskostaan oikeudenmukaisuuteen ja totuuteen.

Mutta kun äidin sukupolven arvoihin ja ihmiskäsitykseen ei mahdu homoseksuaalisuus, pojasta se pitää saada pois vaikka shamaanin manauksella.

Ja jos sekään ei tepsi, laitetaan vinoon kasvanut eheytyshoitoihin Moskovaan, psykiatrin käsittelyyn.

Ja näille psykiatreille, lisääntymiskelpoisten ja aitojen kansalaisten kauppamiehille, Venäjän valtio on valmis maksamaan avokätisesti. Länsimaiden homodesantit helvettiin, perhearvot kunniaan.

* *

Oksanen näyttää yhden monikulttuurisen perheen kaaviolla, miten venäläinen propagandakoneisto toimii ja miten helppo sen on saada koukkuun ihminen, joka on ikänsä valhetta tottunut kuuntelemaan.

Emävalheet peräsimenä, taikausko purjeena ja Moskovan patriarkaatin kuoripojaksi ryhtynyt petomainen presidentti valtiolaivan ruorissa ovat yhdistelmä, joka on kuin sadusta – tai pikemminkin painajaisesta.

Alina (Wenla Reimaluoto) tapaa tätinsä (Wanda Dubiel) Moskovassa. Kuva: Kansallisteatteri

* *

Mansikkapaikka etenee tietoa täynnä olevina kohtauksina Jyväskylästä Moskovaan ja Moskovasta Jyväskylään. Aivopesun syvintä valkaisua harjoittaa moskovalaisella klinikalla Villeä (Otto Rokka) ”hoitava” psykiatri (Janne Reinikainen), joka koettaa saada potilaansa naishalut heräämään pyytämällä tältä masturbaatiopäiväkirjaa.

Villen ja Alinan (Wenla Reimaluoto) täti Masha (Wanda Dubiel) taas istuu useammallakin pallilla.

Siskonpoikansa hoitoselliin ujuttanut moskovalainen bisnesnainen haistaa eheytyshoitoja tekevissä klinikoissa tuottoisan markkinan, jota erikoisoperaatio ruokkii. Siispä osille!

Suomalaisella marjatilalla puolestaan on vaikea sopeutua lainsäädännön vaatimiin työnantajavelvoitteisiin, jos poimijat ovat ennenkin hoitaneet hommansa oikeutensa unohtaen.

* *

Mansikkapaikka on älykäs näytelmä, mutta melko paperinmakuinen haaste ohjaajalleen.

Mika Myllyaho selviää siitä kunnialla lähinnä näppärän kontteja muuntelevan ja projisointeja hyödyntävän lavastuksen ansiosta. Kurkistusluukkuihin on helppo keskittyä ja simultaanihetket näyttävät komeilta.

Äänimaailma luo ovelan tason, jossa psykiatri eläytyy Jevgeni Oneginin yltiöromanttiseen aariaan samalla kun mitätöi toisen miehen oikeutta rakastaa miestä. Tai Ukrainan voittoisan euroviisun  sävelmaailma kiihdyttää kierroksia Alinan tiedonetsinnässä.

Kun repliikeissä on valtava määrä tietoa, niiden luontevuus kärsii. Puheesta tulee silloin vakavaa luentoa.

Mansikkapaikkaa rasittaa juuri tämä. Se kärsii hapen puutteesta.

Siinä on vähänlaisesti näyttämöllistä  hulluutta, sitä irvokasta huumoria ja nopeaa iskevyyttä, joka diktaattorin hallitsemassa yhteiskunnassa vielä ihmisiä lohduttaa.

Näyttelijöiden eläytyminen on liiottelematonta ja toiminta loogista.

Anne Välinoro

* *

Sofi Oksanen: Mansikkapaikka

• Ohjaus Mika Myllyaho
• Lavastussuunnittelu Eliisa Rintanen ja Mika Myllyaho
• Valo- ja videosuunnittelu Ville Virtanen.
• Pukusuunnittelu Auli Turtiainen
• Musiikkisuunnittelu Samuli Laiho
• Pääosissa Otto Rokka ja Wenla Reimaluoto, muissa rooleissa Wanda Dubiel, Maria Kuusiluoma, Petri Liski, Pirjo Luoma-aho ja Janne Reinikainen

Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 6.3.2024. Esityksiä 26.10. asti. Esityskalenteriin tästä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua