Legioonateatterin 25-vuotisnäytelmä Karnevaali nauraa kaikelle ja se on oikein. Koreografianomaisessa kokonaisuudessa ajoitus on kaikki kaikessa.

Karnevaalin ensi-ilta Legioonateatterissa torstaina 10.10.2019.

Legioonateatterin ulkopuolella odottaa punainen matto, joka jatkuu sisätiloihin. Siellä odottaa toinen maailma, johon näytelmää katsomaan saapunut vieras siirtyy. Mustavalkokasvoiset, teatraaliset ja naamioidut hahmot toivottavat vieraat tervetulleiksi käsiohjelmia jakaen. Tunnelma on hyvä. Olen heti mukana, huomaan niiaavani.

Sirkusseurueen kaltaisen pikkuorkesterin luuppaavaa musiikkia voisi kuunnella ja jengiä katsella vaikka seuraavan tunnin, huomaan toteavani vierustoverilleni. Mennyt työpäivä on kadonnut jonnekin. Olen toisaalla, ihan muualla.

* *

Kaikki kietoutuu ikiaikaisen ja ajattoman komiikan huntuun. Tilanteiden hykerryttävyys nousee samanaikaisesta vaivaantuneisuudesta ja ihmisen epävarmuuden hilpeydestä. Näyttämöllä tapahtuu koko ajan kaikkea ja oikeastaan ei juuri mitään. Samaistun. Aistin ja tiedän muidenkin samaistuvan. Olennainen alleviivautuu, kun tunnetiloja kärjistetään.

Porukkaa näyttämöllä riittää, mutta kaikki tuntuvat löytävän paikkansa. Katsojan ei tarvitse olla huolissaan. Kaarti järjestyy riviin. Klovneria kohtaa mimiikan ja kuitenkin puhutaan, ainakin välillä, vähän ja hassuilla äänillä. Tällöin läsnä on ainakin Mr. Beanistä muistuttava yksinkertainen komiikka tai piirretyissä seikkailevien keltaisten Minioneiden kohellus. Ilmeet ja simppelit tilanteet, jotka muistuttavat meitä omasta kömpelöstä elämästämme.

Pienet hassut äänet jaksavat naurattaa kautta näytelmän. Ne rentouttavat joka kerta. En luule enää itsestäni oikeastaan mitään, ei tarvitse. Pidän siitä. Tapahtumat etenevät suunnitellun turvallisesti ja silti kuin vailla suunnitelmaa. Kaaoksenomainen järjestys viehättää. Kaikki ovat ihan pihalla ja se on ihanaa.

* *

Elämä itsessään lienee isoa juhlaa tai ainakin yritämme hahmottaa sitä erilaisten rituaalien lävitse. Teatteriseurueen 25-julavuotiskarnevaaleissa sukkuloidaan häiden, syntymäpäivien ja hautajaisten ristiaallokossa ja samalla juhlitaan teatterin 25-vuotista ponnistusta.

Näytelmässä kuvataan hyvin kliseisiä tilanteita, ja kaiken taustalla vaikuttaa jatkuva vaivaantuneisuus tai sen uhka. Se kuitenkin laukeaa aina iloon ja onnistumiseen. Katsoja ei voi kuin myötäelää paniikin ja riemun alati vaihtuvassa tilassa muuntuvien hahmojen kanssa.

Läsnä ovat juhlien tunnusmerkit, kakku, malja, puhe. Toisen läsnäolo siinä vieressä on samalla uhka, mutta tuo myös lohdun.

Katsoja herää miettimään, mikä oikeastaan on hauskaa? Missä menee raja, onko sitä, milloin hauskuus syntyy, milloin se muuntuu joksikin muuksi ja miksi – miksi nauramme samoille asioille, miksi joku nauraa ja joku ei?

Näytelmän suurin anti on sanattomassa viestinnässä. Se on samalla surumielinen ja hauska. Ihminen on yksinäinen otus, mutta yhdessä toisten kanssa sattuu ja tapahtuu. Nopeat tunnelmanmuutokset, tätä tukeva valaistus ja tanssillisuus sekä terävä ilmekieli muuntuvat teoksessa yhtenäiseksi kudelmaksi.

* *

Näytelmä nauraa kaikelle ja se on oikein. Juhlat ja juhliminen ovat täysin naurettavaa touhua. Rituaalien kautta haemme merkitystä merkityksettömyyden tunteen keskellä, olemassaolon kokemusta.

Rituaalinomaisessa juhlinnassa poukkoillaan ensin häissä, jossa pariskunta yrittää epätoivoisesti muuttua yhdeksi papin sanoman mukaisesti. Sulhanen saa riisisäkistä päähänsä juhlinnan tiimellyksessä. Häät muuttuvat hautajaisiksi. Itkun koomisuus astuu näyttämölle. Surussa otetaan osaa kaikkeen, ihan kaikkeen. Iloon, suruun, jumalaan, saatanaan, huoliin ja jopa pankkilainaan.

Jos ihminen ei ole kuollut, on hän syntynyt. Jokainen haluaa hassun hatun ja sankarin osan. On saatava kakkua!

Absurdi kohtaa viehkon sähellyksen. Samaistuminen, odotus, hämmennys ja häpeä. Keskeisiä ovat nimenomaan hetket, kun kukaan ei tee mitään, kun odotetaan, kun paisutetaan sitä tunnetta, joka on juuri tulemaisillaan. Mikä se seuraavaksi on?

Kokonaisuus muistuttaa nopeudessaan ja juonenkulun järjettömyydessään klassisia piirrettyjä. Tässä ei tosin alasin tipu kenenkään päähän, voisi tippuakin. Kaikki himoitsevat kakkua ja sitä syödään ahnaasti äännellen. Joku jää ilman. Mitä? Ei kakkua!!?? Tyrmistys ja pettymyksen epäusko.

Sitten seuraa klassikkojen klassikko, kakkua naamaan. Ja lopulta kakkua lentää ilmassakin. Ruokasotaa tämä huusikin. Kyllä! Rummut pärisevät ja musiikki soi, saippuakuplia ja savua, ihan perusilta villiintyneessä keskikaljakuppilassa. Rentoudun, ei ole tylsää.

* *

Kun joku voittaa, toinen häviää. Häviön nöyryytys. Häviäjät alistetaan. He ovat voittajien talutusnuorassa. Heidän narujaan vedellään, he hyppäävät kun voittajat käskevät – yhteiskuntamme pienoiskoossa. Marionetinomaisen hahmon ilmeet, suru ja hätä. Hyväksikäyttämisen rumuus. Nöyryytä tai tule itse jyrätyksi?

Entä jos pääsetkin pois toisen vallan alta ja alat ajatella itse, kenties jopa tajuat? Hiljaisuus ja kontrastin voima. Tyrmistyneisyyden ja vakavuuden komiikka ja uhka. Säikähdys ja häpeä. Missä me oikein olemme ja miten tähän on tultu?

Pöytäkin on kaatunut juhlinnan tiimellyksessä. Nyt sen ääreen asetutaan siitä huolimatta, vakavina, asiallisina, vinksallaan. Visuaalisesti ollaan kuin viimeisellä ehtoollisella, toisaalta kuin rippijuhlien kahvipöydässä, kuin kuivissa häissä. Puheenaihetta ei ole. Yritystä on. Jutunkertoja kertoo kaskujaan.

Missään ei ole oikein järkeä ja siksi tunnelma on oudon rentouttava, jopa meditatiivinen. Kaskuissa, joille kukaan ei naura, heijastuu elollisten itsekkyys ja piittaamattomuus.

* *

Näytelmän loppupuolella juhlinta hiipuu. Hahmot pukeutuvat muovisäkkeihin, eivät saa happea ja tempoilevat läpi eräänlaisen katharsiksen. Kohtaus on oudon tehokas. Lopulta he kokevat jonkinlaisen heräämisen ja tuntuvat näkevän toisensa kuin ensi kertaa. He hakeutuvat toistensa lähelle ja etsivät turvaa toisistaan. He katsovat suoraan yleisöön täysin uusin silmin ja kasvoin, kysyen – pyyhkivät naamioitaan. Pyytävät anteeksi.

Arvo Pärtin ja Steve Reichin musiikin käyttäminen tunnelman luojana on elementtinä voimallinen ja tässä yhteydessä nappivalinta.

Tunnelma ei laske missään vaiheessa, vaan muuntuu koko ajan. Koreografianomainen käsikirjoitus on kunnianhimoinenkin kokonaisuus, jossa ajoitus on kaikki kaikessa. Iso joukko näyttelijöitä toimii yhdessä hämmästyttävän hyvin. Näyttelijät heittäytyvät ja silmin nähden nauttivat lavalla olemisesta.

Pohdin sitä, kuinka asiat vaikuttavat syntyvän vastakohtaisuuksien leikkauspisteessä. Me olemme noiden asioiden summa. Esitys on tasapainossa siksi, että koomisen toilailun ja kohelluksen vastapainona käydään vereslihalla ja paniikissa, pysähdytään. Ihmisinä olemme aina hieman hukassa, mutta niin meidän kuuluukin olla.

Sanat voivat tulla epäjärjestyksessä, mutta merkitys piirtyy esiin silti. Elämme kaaoksessa, mutta jotain voimme siitä hahmottaa.

Älyttömyys pitää otteessaan kummalla älyllisyydellään. Siinä on kaikki ja ei mitään. Tarkoituksellista vahinkoa.

Hanna Telakoski

Karnevaali

Ohjaus: Antti Haikkala
Käsikirjoitus ja dramaturgia: Antti Haikkala ja Timo Seppälä yhdessä työryhmän kanssa
Esiintyjät: Jussi Anttonen, Heta Aukee, Emma Härkänen, Laura Kapanen, Mika Koponen, Antti Matikainen, Jani Moilanen, Juha Niemi, Hely Piirto, Niko Rytkönen, Pirkka Schellhammer, Johanna Seppänen, Jetro Sukkela, Minerva Vaara, Mika Vartia
Valosuunnittelu: Heikki Häkkinen
Lavastus ja puvustus: työryhmä
Tuottaja: Laura Järviluoma

Karnevaali Tampereen Legioonateatterissa 1.12.2019 asti. Esityskalenteriin tästä