Hamm (Pekka Heikkinen) pitää Clovia (Bakr Hasan) otteessaan. Kuva: Piki Rantanen

Vuonna 1969 Nobelilla palkitun Samuel Beckettin Leikin loppu -näytelmässä (Fin de partie, 1957) keskisiä teemoja ovat avuttomuus, tyhjyys, merkityksettömyys ja epätoivo. Tapahtumien hahmottomuus, kommunikaation vaikeus ja olosuhteiden toivoton synkkyys houkuttelevat paradoksaalisesti esiin naurun. Absurdin kasvottomat kasvot näyttäytyvät.

Näytelmässä eletään jonkinlaisessa jatkuvassa jälkiapokalyptisessä hetkessä. Siinä loppu on jo alussa ja tietoisuus yrittää paeta olemassaolon kipua, mutta pakotietä ei ole. Elämä ei etene vaan silmukoi loputtomasti itseään. Maailma on jo päättynyt ja ainoastaan muistot jääneet, jotka nekin haalistuvat. Ihmisten roolit ovat yhä olemassa, mutta niidenkin sisältö on kadonnut.

Näytelmän keskushahmo Hamm (Pekka Heikkinen) on sokea, liikuntakyvytön ja yksinäinen despootti, jonka sanailu muuntuu käskyistä anomiseen ja hylkäämisestä kaipuuseen. Itse liikenneonnettomuudessa halvaantunut Heikkinen tuo rooliin syvyyttä, joka ei ole pelkästään fyysistä vaan myös eksistentiaalista. Hänen äänenkäyttönsä on ilmeikästä ja komiikkansa monitasoista, kun hän operoi lähes pelkällä katsellaan, ympärilleen hapuilevana epäihmisenä. Ihmisenä hän on tyhjä ja silti kaipaa samalla rakkautta.

Clov (Bakr Hasan) on Hammin ottopoika ja palvelija. Hän liikkuu nykivän vaivalloisesti ontuen, kuin olisi pakotettu elämään, eikä pysty lainkaan istumaan. Clovin ja Hammin välinen kommunikaatio on koomisen tarkkaa, vihamielistä ja riippuvuudesta nousevaa. He eivät siedä toisiaan, mutta eivät myöskään jätä toisiaan, vaikka sillä alati uhkailevat.

Hasan Clovin roolissa tuo pakolaistaustansa kautta näyttämölle konkreettisen symbolisen asetelman ja ulottuvuuden, kun hän roolissaan palvelee pyörätuolissa istuvaa eurooppalaista määräilijää.

Heikkinen ja Hasan muodostavan saumattomasti toimivan parivaljakon, jonka välinen sanailu on käsittämättömän nopeaa, kiivasta ja tylyä. Heidän fyysisen kommunikointinsa dynamiikka heijastaa mielettömyyden tilaa nopeasti muuttuvissa tilanteissa. Kun puheesta huolimatta mitään ei varsinaisesti sanota, liike vie tilannetta eteenpäin.

Hammin (Pekka Heikkinen) ja Clovin (Bakr Hasan) välinen dynamiikka on näytelmän keskiössä. Kuva: Piki Rantanen

* *

Beckettin maailma on kehojen maailma nimenomaan kehon rajoitteiden näkökulmasta; kaikki näytelmän hahmot ovat fyysisesti vammautuneita. Hamm ei näe tai kävele, Clov ontuu eikä pysty istumaan, Hammin vanhemmat Nagg ja Nell elävät ilman jalkoja roskapöntöissä. Näytelmässä kehollinen olemassaolo toimii eräänlaisen psyykkisen halvaantumisen metaforana.

Kommunikaatio itsessään on mahdotonta merkitysten paetessa ilmaisua, mutta siitä huolimatta puhe jatkuu, sillä se on ainoa keino olemassaolon todentamiseen. Leimallista on merkityksetön, kovaääninen, samoja asioita jankkaava, lähinnä ilkeämielinen sanailu. Mitään ei tapahdu ja ihmiset ovat jumissa.

Hahmot ovat passiivisia toimijoita, joiden kaoottinen epävarmuus ja kyvyttömyys järjelliseen, rakentavaan kommunikaatioon ei niinkään kuvaa hahmojen välisiä suhteita vaan sitä, kuinka ne hetki hetkeltä kadottavat oman elämänsä ja eivätkä pysty sitä estämään.

Naggin ja Nellin väliset kohtaukset ovat poikkeuksia näytelmän monotonisen kaoottisessa ja kylmässäkin poljennossa. Tuukka Huttusen ja Marika Heiskasen tulkinta roskapöntöissä asuvasta vanhasta parista ei ole kylmä tai groteski vaan lempeä. Heidän kauttaan näytetään, kuinka rakkaus ja inhimillisyys ei häviä, ei edes mielettömyydessä. Samalla heidän kohtalonsa muistuttaa siitä, miten ikääntyviä helposti kohdellaan kaltoin syrjään, pois näkyvistä työntäen, aivan kuin kyse olisi kirjaimellisesti jätteistä.

Nagg (Tuukka Huttunen) ja Nell (Marika Heiskanen) asuvat roskapöntöissä. Kuva: Piki Rantanen

* *

Näytelmä on beckettiläisen tarkkaa ja kurinalaista tekemistä ja tätä myös ohjaus on hienovaraisesti seurannut. Asioiden annetaan tapahtua. Käsikirjoituksen tasolla keskeisessä osassa ovat tauot, liikkeiden ja liikkumisen kokonaisuuden hallinta ja ajoittaminen.

Clovin ikkunoista tähysteleminen luo illuusion siitä, että jokin muuttuisi, jonkinlainen ”vastaus” saataisiin – mutta sitä ei tule. Noissa hetkissä on kuitenkin taianomaista pysähtyneisyyttä.

Mieletön nauru on naurua ja se nousee tyhjyyden keskeltä palaten tyhjyyteen. Muistot ovat jäljellä siitä mitä on ollut, mutta nekin vaikuttavat hiipuvan pois lopun äärellä, ja loppu on jo alussa, ollut alusta saakka. Kun elämän merkkinä pidetään sitä että vielä itkee, ollaan tavallaan lohduttomuuden tuolla puolen.

Hamm (Pekka Heikkinen) ja hänen roskiksessa asuva isänsä Nagg (Tuukka Huttunen). Kuva: Piki Rantanen

* *

Beckett kirjoitti näytelmän ranskaksi ja käänsi sen itse englanniksi. Englanninkielinen nimi Endgame on shakkitermi, joka kuvaa pelin loppuvaihetta, kun vain muutama nappula on jäljellä. Kyse onkin tavallaan merkityksiä väistelevästä pelistä, jossa on lukemattomia tasoja ja käänteitä, mutta ne eivät lopulta merkitse mitään tai luo ehyttä kokonaisuutta.

Beckett käyttää absurdia taiteellisen agendansa toteuttamiseen ja näin tavallaan ylittää eksistentialismin idean. Jos absurdin ytimessä on käsitys siitä, että maailma on elimellisesti merkityksetön, tällöin ei myöskään ole mahdollisuutta esittää näytelmää tai seurata sitä, puhumattakaan että kirjoittaisi siitä kritiikkiä. Beckettille absurdi ei ole vain idean tai ideaalin tasolla vaan se viedään konkretiaan.

Beckettin teosta on pidetty hengeltään eksistentialistisena. Beckettin voidaan kuitenkin nähdä ylittävän eksistentialismin idean hänen kuvatessaan tilaa, jossa konkreettiset toimijat ovat tietyssä tilassa, tietyissä fyysisissä olomuodoissa ja ajan hetkessä, joita he eivät voi paeta, eivätkä näin vapaasti luoda omaa merkitystään.

Leikin loppu ei käsittele kuolemaa, vaan elämää sen jälkeen, kun kaikki merkitys on kadonnut. Näin se tekee näkyväksi jotain, mitä emme osaa sanoittaa. Jos kykenemme lukemaan Leikin lopun rivien välistä ja näkemään kaiken sen mitä meillä on menettävänämme, toivoa vielä on.

Hanna Telakoski

Leikin loppu

• Käsikirjoitus Samuel Beckett
• Ohjaus Heikki Huttu-Hiltunen
• Suomennus Mika Leskinen (Loppupeli, 2011)
• Musiikki ja äänisuunnittelu Sanna Salmenkallio
• Lavastus- ja pukusuunnittelu työryhmä
• Valosuunnittelu Ilkka Niskanen
• Vastaava tuottaja / Teatteri Siperia Marika Heiskanen
• Näyttelijät Bakr Hasan, Pekka Heikkinen, Marika Heiskanen, Tuukka Huttunen

Esitys on työryhmän, Teatteri Siperian ja Kansallisteatterin yhteistyö.

Ensi-ilta Kansallisteatterissa 9.4.2025. Esityksiä 26.4. asti. Lisätietoa täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua