Kuva: Helsinki 98
TEATTERI | Neuvostoihmisen loppu on teatteria, jota Putinin Venäjä ei halua nähdä. Hyytävän ajankohtaisen esityksestä tekee, ettei ohjaajan nimeä mainita käsiohjelmassa.
”Vanhat, ihanteellista neuvostoyhteiskuntaa kuvaavat arkistofilmit leikataan kuviin nälkään kuolleista lapsista.”
Neuvostoihmisen loppu Tampereen Teatterikesässä TTT:n Eino Salmelaisen näyttämöllä 5.–6.8.2025.
Tampereen Teatterikesän pääohjelmistoon on perinteisesti valittu esityksiä myös ns. vapaalta kentältä. Oma valintani tämän kesän tarjonnasta oli Helsinki 98 -kollektiivin Neuvostoihmisen loppu -niminen esitys. Uusi teatteriryhmä tutkii omien sanojensa mukaan kysymystä: ”Mitä taide voi olla 24.2.2022 jälkeen?” Päivämäärähän on juuri se hetki, jolloin Venäjä aloitti hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan.
Työryhmä operoi pääosin itä-Helsingissä. Tampereelle tuotu esitys sai ensi-iltansa jo lokakuussa 2023 Vuosaaren lukion purkutuomion saaneessa rakennuksessa. Yhtä kaikki, Neuvostoihmisen loppu on edelleen ajankohtainen ja perusteltu valinta festivaalille.
Neuvostoihmisen loppu perustuu valkovenäläisen Nobel-palkitun Svetlana Aleksijevitšin samannimiseen teokseen. Näytelmä kertoo 87-vuotiaan Vasili Petrovits N:n tarinan. Puolueelle uskollinen Vasili todistaa venäläisestä vanhainkodista käsin Utopian eli kommunistisen Neuvostoliiton tuhoutumista. ”Me rakensimme laivastoja ja kävimme avaruudessa – nyt rakennetaan kauppakeskuksia ja ökypalatseja” toteaa Vasili paljonpuhuvasti.
Poikkeuksellisen hyytävän ajankohtaisen esityksestä tekee myös se, ettei ohjaajan nimeä mainita käsiohjelmassa. Hän on Venäjältä maanpaossa samoin kuin lavastuksesta, videoista ja valoista vastaava Pavel Semtsenko. Kaikki tiedämme miten nyky-Venäjä yrittää synnyttää imperiumia uudestaan ja valtio harjoittaa mielivaltaista politiikkaansa omia kansalaisiaan kohtaan. Aivan kuten se teki Neuvostoliiton aikana.
Kuva: Helsinki 98
Aatteen mies Vasili joutuu mielivaltaisen terrorin uhriksi, mutta säilyttää silti uskonsa kommunismiin, koska on siihen kasvanut. Tarina alkaa vanhainkodista, jossa raihnainen, kuoleman porteilla oleva vanhus nousee muistelemaan elämäänsä. Takaumien kautta katsojalle avautuu se nuoren homo sovieticuksen mielenmaisema, jossa intomielisesti rakennetaan uutta maailmanjärjestystä. Tarinan edetessä tuo ihanneyhteiskunta paljastuu paranoidiksi ilmiantojärjestelmäksi, jossa kukaan ei ole turvassa. Suunnitelmatalouden tuotantotavoitteisiin lisätään myös likvidoitavien määrä. Ylimpänä pyövelinä toimii tietysti Stalin, jonka palvonta puolituntisine aplodeineen saa absurdeja piirteitä.
Teatteriesityksenä Neuvostoihmisen loppu on hallittu kokonaisuus. Tarinan ehdottomana moottorina toimii Sami Lanki, joka pääroolin fyysisyydessään on yksinkertaisesti loistava. Hän muuntautuu hujauksessa astmaansa yskivästä vanhuksesta palavasilmäiseksi komsomolilaiseksi nuorukaiseksi tai suurta isänmaallista sotaa käyväksi patriootiksi.
Kestoltaan lähes 2,5-tuntinen esitys on käytännössä Lankin monologi. Sisäistynyt tulkinta auttaa katsojaa ymmärtämään miten ristiriitainen kommunismin ihanteeseen uskoneen ja sen raadollisen todellisuuden kokeneen ihmisen mielenmaisema voi olla.
Kuva: Helsinki 98
Pelkistetyn yhden näyttämökuvan tukena ovat Semtsenkon suunnittelemat videoprojisoinnit, jotka pyörivät koko esityksen ajan taustalla. Liikkuvien kuvien virrassa on jatkuva ristiriita tai häiriötekijä. Vanhat, ihanteellista neuvostoyhteiskuntaa kuvaavat arkistofilmit leikataan kuviin nälkään kuolleista lapsista. Harvoin olen nähnyt esitystä, jossa videoinstallaatiot tukevat näyttämöllä tapahtuvaa toimintaa niin hyvin kuin tässä tulkinnassa.
Neuvostoihmisen loppu voisi toimia hyvin yhtenä keskustelun avauksena Venäjän lähihistorian vääryyksistä ja traumoista. Kaikki tiedämme, ettei se ole nyky-Venäjällä mahdollista, päinvastoin. Esimerkit muualta (Saksa, Etelä-Afrikka) osoittavat, että kehitys myönteiseen suuntaan voi tapahtua vain menneisyyden virheiden kollektiivisella myöntämisellä.
Pieni miinus festivaaliorganisaatiolle pitää antaa esityspaikan valinnasta, vaikka tiedän hyvin, että muualta tuotujen esitysten sovittaminen tamperelaisiin tiloihin on aina haaste. Neuvostoihmisen loppu olisi toiminut paljon paremmin Kellariteatterissa tai Teatterimontussa. Nyt kuuluvuus Eino Salmelaisen -näyttämöllä – erityisesti ensimmäisellä puoliajalla – oli onnettoman heikkoa. Onneksi toisella puoliajalla sekin hieman parani.
Jussi Kareinen
Kuva: Pavel Semchenko
* *
Neuvostoihmisen loppu
- Alkuperäisteos: Svetlana Aleksijevitš
- Suomennos: Ohjaaja ja Martti-Tapio Kuuskoski
- Ohjaus ja sovitus: Ohjaaja
- Rooleissa: Sami Lanki, Elli Närjä
- Lavastus, videot, valot, juliste: Pavel Semchenko
- Puvut, maskeeraus: Anis Kronidova
- Äänisuunnittelu: Ville MJ Hyvönen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kotiin ei päästy milloinkaan – arviossa Kansallisteatterin Muistopäivä
TEATTERI | Elli Salon Muistopäivä-näytelmä Kansallisteatterissa kertoo suomaisloikkarien loputtomasta matkasta Neuvostomaassa.
Ääntä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita – arviossa Maria Ylipään kabaree-esitys Poikkisahattu nainen
MUSIIKKITEATTERI | Maria Ylipään loistava lauluääni taipuu laulelmista hevirokkiin. Poikkisahattu nainen on kabaree naisen elämästä lasten, miehen ja koiran kanssa.
Elämän moniosaajat kimpussamme – arviossa Tukkateatterin kantaesitys Haittaako, jos kysyn?
TEATTERI | Tukkateatterin pikkujoulukabaree Haittaako, jos kysyn? on syntynyt näyttelijöiden omista kokemuksista.
Waltteri Torikan baritoni soi kaikki tunteet rintamien välissä – arviossa Ihminen parhaan kykynsä mukaan
OOPPERA | Joel Järventaustan ja Tommi Kinnusen pienoisooppera päästää kokemaan sotilaan kauhun ja kaipuun. Turun Saaristo-ooppera vieraili Kansallisoopperan Alminsalissa.