Vesa Vierikko. Kuva: Mitro Härkönen

Dokumenttiteatteri on nimensä mukaisesti tosiasioihin perustuvaa teatteria. Vaikka pohja on todellinen, esitys voi yhdistellä aineistoa taiteellisesti – siis liittää autenttista materiaalia fiktiivisiin keinoihin. Ohjaaja Esa Leskisen Suomen itsenäisyyden alkuvaiheita käsitellyt Ensimmäinen tasavalta (lue arvio) oli tämän lajityypin mestarinäyte. Näytelmästä tuli yleisö- ja arvostelumenestys, ja se toimi myös Kansallisteatterin 150-vuotisjuhlavuoden merkkiteoksena.

Tuosta ensi-illasta on kulunut reilut kolme vuotta. Leskinen on saanut kypsytellä Suomi-neidon tarinan seuraavaa lukua rauhassa, ja kun työryhmäkin on säilynyt pitkälti samana, Toiseen tasavaltaan on latautunut poikkeuksellisen paljon odotuksia. Tämäkin tulkinta nojaa kauttaaltaan autenttisiin lähteisiin: muistiinpanoihin, päiväkirjoihin, tutkimuskirjallisuuteen ja aikalaiskuvauksiin.

Ensimmäinen tasavalta käsitteli ajanjaksoa 1919–1944, jolloin demokratiaamme koeteltiin monin tavoin. Helpompaa ei ollut sotien jälkeenkään. Suurimmaksi ulko- ja sisäpoliittiseksi määrittäjäksi nousi Neuvostoliitto, jonka varjo ulottui Suomen politiikkaan aina naapurivaltion hajoamiseen, vuoteen 1991, saakka. Tähän ajanjaksoon myös Toinen tasavalta päättyy.

Kuva: Mitro Härkönen

* *

Ennakkomateriaaleissa esitystä mainostetaan älykkäänä ja viihdyttävänä teatterina – eikä suotta. Kiitos kuuluu ennen kaikkea taitaville roolitöille. Kansallisteatterin ensemble heittäytyy täysillä aikakauden henkilöitymiksi. Historiallisten käännekohtien paikoin trillerimäinen tunnelma konkretisoituu näyttämöllä vaikuttavasti.

Näyttämöllepano live-videoineen ja Jussi Tuurnan livesäestyksineen karnevalisoi ja keventää tulkintaa sopivasti. Erityisesti neuvostoestetiikka ja ajoittaiset karikatyyrit herättävät hilpeyttä. Katsojan nostalgianälkää ruokkii myös Tarja Simosen harkittu pukusuunnittelu – miten ihanan rumaa muoti muutama vuosikymmen sitten olikaan.

Mitään mullistavaa uutta historiankirjoitukseen tulkinta ei lopulta tuo. Suomen rakentuminen hyvinvointivaltioksi esitetään dramatisoituina eduskuntapuheenvuoroina, joissa vastakkaiset näkemykset vuorottelevat. Sitähän parlamentarismi on: sitkeää argumentoimista ja kompromissien etsimistä.

Hyvinvointivaltion narratiivista siirrytään sujuvasti ulkopolitiikan kiemuroihin, joka henkilöityy vahvasti Urho Kekkoseen. Pitkäaikaisesta valtionpäämiehestä ja toisaalta Suomen erityisasemasta idän ja lännen välissä on kirjoitettu lukemattomia tulkintoja, ja aihe on monelle katsojalle entuudestaan tuttu. Erityisasema heijastui myös sisäpolitiikkaan: Neuvostoliiton painostuksen vuoksi esimerkiksi Kansallinen Kokoomus ei vuosikausiin kelvannut hallitusvastuuseen.

On silti hyvä muistaa, että bilateraalikauppa Neuvostoliiton kanssa mahdollisti osaltaan maamme vaurastumisen. Kun valtion kassa oli kunnossa, suuria sosiaalipoliittisia uudistuksia kyettiin toteuttamaan.

Janne Reinikainen ja Valtteri Simonen. Kuva: Mitro Härkönen

* *

Esityksen vahvinta antia on toinen puoliaika, jossa keskiössä on Vesa Vierikon esittämä vanheneva Kekkonen. Tulkinta pyrkii presidentin mielenmaisemaan: vuoroin esiin nousee halu luopua vallasta, vuoroin kokemus omasta ylivertaisuudesta idänsuhteiden hoitajana. Dokumentaarisuudestaan huolimatta teos sallii taiteellisen vapauden. Realismista irtaudutaan esimerkiksi keskusteluissa edesmenneen J. K. Paasikivin kanssa. Paasikiven–Kekkosen-linja saa näin kiinnostavan inhimillisen ulottuvuuden.

Toinen ajatuksia herättävä hahmo on Neuvostoliittoa vuoteen 1953 hallinnut Josif Stalin (roolissa hyytävän hyvä Taisto Oksanen). Kekkonen ehti tavata diktaattorin YYA-sopimuksen solmimisen yhteydessä vuonna 1948. Kohtaaminen näyttäytyy esityksessä muistijälkenä, joka palaa kummittelemaan presidentin mieleen yhä uudelleen. Epilogin viimeinen näyttämökuva resonoi vahvasti myös nyky-Venäjän suuntaan – en spoilaa enempää.

Katariina Kaitue. Kuva: Mitro Härkönen

* *

Kokonaisuutena Toinen tasavalta on kunnianhimoinen, paikoin hengästyttäväkin läpileikkaus ajasta, jolloin Suomi tasapainoili suurvaltapolitiikan puristuksessa ja rakensi samalla omaa hyvinvointimalliaan. Se ei tarjoa uusia historiallisia paljastuksia, mutta onnistuu tekemään tutusta aineistosta elävää, inhimillistä ja ajankohtaista. Erityisesti Kekkosen henkilökuva jää mieleen monitulkintaisena: määrätietoisena vallankäyttäjänä, mutta myös miehenä, joka koki kantavansa vastuuta yksin.

Esa Leskisen työryhmineen onnistuu jälleen osoittamaan, että dokumenttiteatteri voi olla yhtä aikaa opettavaista, viihdyttävää ja terävästi nykyhetkeen katsovaa.

Jussi Kareinen

Toinen tasavalta

• Ohjaus Esa Leskinen
• Lavastussuunnittelu Kati Lukka
• Pukusuunnittelu Tarja Simone
• Musiikki Jussi Tuurna
• Valosuunnittelu Ville Toikka
• Videosuunnittelu Paula Lehtonen
• Livevideosuunnittelu Ida Järvinen
• Äänisuunnittelu Esa Mattila
• Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi
• Taustoittava tutkija Riku Luostari
• Ohjaajan assistentti Helena Vierikko
• Näyttämöllä Kristiina Halttu, Katariina Kaitue, Petri Liski, Esa-Matti Long, Taisto Oksanen, Heikki Pitkänen, Jukka Puotila, Sari Puumalainen, Antti Pääkkönen, Janne Reinikainen, Valtteri Simonen, Vesa Vierikko, Jussi Tuurna

Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 12.2.2026. Esityksiä 18.5. asti. Esityskalenteriin tästä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua